Beethoven (Jouni Innilä) musiikkitieteilijä Katherine Brandtin, (Sinikka Sokka) sairasvuoteen äärellä.
Aikamatka Beethovenin nerouden kulttiin ja modernin maailman banaliteetteihin
Peter Shafferin menestysnäytelmässä Amadeus nerouden ja keskinkertaisuuden dialogi saa hyvin selkeän, jäntevän ja mukaansa tempaavan dramaturgisen muodon. Mozartin ja häntä kadehtivan Salierin suhde kehittyy draamassa eräänlaiseksi psyyken toimintaa hahmottavaksi ja syväluotaavaksi trilleriksi.
Uudemmassa, Mosès Kaufmanin (s.1961) Beethovenista ja häntä tutkivasta musiikkitieteilijästä kertovassa näytelmässä 33 variaatiota, ratkaisu ei ole dramaturgisesti yhtä yksiselitteinen, eikä yhtä jäntevä.
33 varitaatiota
Jyväskylän kaupunginteatteri, suuri näyttämö
Kantaesitys 28.1. – Suomennos ja ohjaus: Timo Rissanen (vier.) – Lavastus: Karmo Mande (vier.) – Pukusuunnittelu: Merja Levo – Valosuunnittelu: Jabo Granlund – Videot ja projisoinnit: Tuukka Toijanniemi – Tanssin koreografia: Osku Heiskanen (vier.) – Äänet: Mika Filpus – Rooleissa: Sinikka Sokka (vier.) – Maiju Saarinen, Jouni Innilä, Markus Virtanen, Jorma Böök, Hiski Grönstrand, Hanna Liinoja, Katariina Liimatainen (pianisti)
Kaufmanin näytelmässäkin rakennetaan kyllä psyykkistä trilleriä rinnasteisten ihmiskohtaloiden, säveltäjäneron ja häntä tutkivan musiikkitieteilijän välille – ja tehdään aikamatkaa kahden sadan vuoden perspektiivissä, mutta lopputulos on menneen ja nykyisen maailman rinnastusten suhteen haaleahko ja epämääräinen.
Kaufmanin näytelmässä käydään taistelua kuolemaa ja rappeutumista vastaan. Niin Beethoven kuin häntä tutkiva musiikkitieteilijä Katherine Brandt ovat kuolemansairaita. Kaufmanin näytelmän kohtausten motivointi tapahtuu Beethovenin 33. pianovariaation pohjalta.
Kaufmanin näytelmän ydinajatuksen, kilpajuoksun kuoleman kanssa, voisi tiivistää ranskalaisen runoilijan Paul Valéryn mietteeseen: "Kuolema puhuu meille syvällä äänellä, mutta ei sano mitään." Tämän kaltaisen teeman tuntumaan ja metafyysiseen arvoituksellisuuteen pyritään myöskin Mosès Kaufmanin näytelmässä, joka nyt on saanut ensi-iltansa Jyväskylän kaupunginteatterissa Suomen kantaesityksenä.
Kaufmanin näytelmässä ja myöskin Jyväskylän kaupunginteatterin tulkinnassa simultaanisuuden periaate, kahden aikatason limittyminen ja lomittuminen toisiinsa nousee esityksen keskeiseksi dramaturgiseksi lähtökohdaksi.
Tämä on myöskin selkeä tulkinnallinen koetinkivi Jyväskylän esityksen onnistumiselle tai epäonnistumiselle, kahden aikatason yhteyden välttämättömälle löytymiselle. Tapahtuuko sitten tällainen aikamatka, aikatasojen ihme Jyväskylän esityksessä, avautuminen ajasta aikaan neron arvoituksen äärellä?
Sinikka Sokan esittämä musiikkitieteilijä yrittää raottaa Beethovenin 33. variaation salaisuutta ja tunkeutua Beethoven-myytin inhimillisiin ulottuvuuksiin. Musiikillinen nero Beethoven (Jouni Innilä) on jo hyvin sairas mies. Samoin on myöskin Sokan esittämä musiikkitieteilijä Katherine Brandt, joka sairastaa lihasten surkastumisen tautia. Molemilla on sairautensa varjossa syvät ambitionsa ja intohimonsa. Tässä näytelmässä elämä, sen katovavat hetket, on tuskin vähäistäkään vanhempi kuin kuolema.
Tulkinnan rytmi
Kaufmanin näytelmän pohjavirtana on ajatus, että Beethoven sävelsi 33 variaatiotaan eräänlaisena henkilökohtaisena vastauksena tähän Valèryn aforismin viittaamaan ongelmaan.
Jyväskylän esityksessä Beethovenin elämänkirjoa kuvaavien musiikillisten variaatioiden rinnalla kulkevat koko ajan erilaiset näyttämölliset kuvat ja tilanteet. Niiden pitäisi olla tässä ajassa rinnasteisia vastauksia Beehovenin herättämään metafyysiseen kysymykseen ja haasteeseen. Aina ne eivät kuitenkaan sitä ole. Aikakausien välillä on julmettu ristiriita.
Beethoven edusti voimakasta metafyysistä tietoisuutta. Kaufmanin näytelmässä viitataan siihen, että nykyajan ihmiset edustavat jotakin aivan muuta, pinnallisempaa ja aistillisempaa elämänasennetta.
Timo Rissasen Jyväskylään ohjaamassa tulkinnassa tämäkin ajatus saisi tulla huomattavasti selkeämmin ja jämäkämmin esille. Nyt Beethoven tuntuu liikaa hourailevan historian hämärissä, pölyn ja riehakkuuden keskellä, kuin pahvi-Ludvig konsanaan. Beethovenin hahmo ei ole riittävästi määrin vastaväite nykyajalle, sen materialismille ja pinnallisuudelle.
Kun taas Sinikka Sokan Katherinessa on enenmmän modernia fyysistä alkuvoimaa ja näyttämöllistä läsnäoloa. Nykyajan ja menneen maailman välisen kuilun avaaminen vaatisi kuitenkin esityksessä kokonaisuutena radikaalimpaa ja kylmempää otetta, selkempiä ja repäisevämpiä näyttämöllisiä täsmäiskuja. Tähän "kylmään saksalaisuuteen" kykenee esimerkiksi Hanna Liinoja Beethoven-arkiston kirjastonhoitajana.
Pianisti Katariina Liimatainen on esityksessä näyttävästi nostettu framille, näyttämön vasempaan laitaan; tosin selkä yleisöön päin. Paikoin ovat musiikilliset demonstraatiot sen verran voimakkaita, että puheaktit ja itse näyttämömötilanteet tuppaavat jäämään hienojen tulkintojen varjoon. Tai ainakin ne paikoin myöhästelevät. Horjuntaa musiikillisten ja näyttämöllisten motiivien välillä on muutenkin selvästi olemassa. Esityksen rytmi ei ainakaan ensi-illassa ollut paras mahdollinen.
Perspektiivin puutetta
Voisi olla sitäkin mieltä, että tulkinnan syvyysulottuvuuden kannalta pianistin paikka olisi jossakin etäämmällä, takanäyttämöllä, herättämässä enemmänkin näyttämön similtaanisuuden motiiveja kuin puhtaasti demonstroimalla vain Beethovenin teemoja. Kyse on kuitenkin näytelmästä ja dramaturgiset ratkaisut pitäisi oilla sen mukaisia.
Myöskin aikatasojen syvyysulottuvuus jää sekin Timo Rissasen ohjauksessa selvästi puolitiehen. Etunäyttämön ja takanäyttämön tapahtumatasojen välille ei rakennu riittävästi jännitettä ja tulkinnallista dialektiikkaa. Tätä ei myöskään esityksen valaistus millään tavoin tue, eikä luo aikatasojen välisiä välttämättömiä simultaanisia kontrasteja. Rohkeampia leikkauksia olisi kaivannut, jotta esityksen dynamiikka olisi ollut voimallisempaa ja pateettisempaa. Olihan Beethoven myöskin suuri melodramaatikko.
Vasta näytelmän lopussa hahmottuu voimakas kokonaisvaltainen visuaalinen väite. Näitä väitteitä olisi saanut olla esityksessä huomattavasti enemmänkin, koska lavastuksen (Karmo Mende) kokonaisvaltaisessa ideassa olisi löytynyt siihen riittävästi katetta ja kantavoimaa.
