Joensuulaisen Teatteri Fiaskon Beckettiä etsimässä oli oivallinen ratkaisu siihen, kun saadaan pakit kirjailijan perikunnalta esitysoikeuksia anottaessa.
Beckett-vastaisku riemastutti Työväen Näyttämöpäivillä
Kuva: Jere Lauha
Jos Työväen Näyttämöpäivien viikonloppuna olisi tehty esityspaikoilla ovensuukyselyitä tai lämpiögallupeja Pekka Haavisto olisi voittanut Sauli Niinistön mennen tullen, mutta presidentinvaalifinaali sittenkin oli joutavanpäiväisempi puheenaihe Mikkelissä. Harrastajateatterifestivaalin ilahduttaviin piirteisiin kuuluu se, että joka käänteessä puhutaan tavalla tai toisella teatterista.
Tärkein äänestys Näyttämöpäivillä oli tuttuun tapaan festivaalin yleisösuosikin valinta. Suorasta kansanvaalista kehkeytyi tänä vuonna varsinainen trilleri, sillä perinteinen kiertopalkintovaltaistuin ratkesi desimaalierolla. Voittajaksi nousi kotikenttäedun turvin 23,7 prosentin ääniosuudella mikkeliläinen Suomen Paras Poikateatteri esityksellään Pirstaleita, ja kakkoseksi tuli 0,1 prosenttiyksikköä pienemmällä äänisaalilla jyväskyläläisen Vastavoima-teatterin Madonnan rytmittämä Touched for The Very First Time.
Poikateatterin seuraava askel odotuksessa
Mikkeliläisen Katariina Kinnusen vetämä poikateatteriprojekti ei ehkä teatterina ollut festariviikonlopun painokkainta tai taidokkainta antia, mutta yhteisöhankkeena se oli esimerkillinen ja tuotti nimensä mukaisesti pirstaleisen mutta samalla sekä hupaisan että mieltä liikauttavan esityksen koulumaailman arjesta kiusaamisineen, kukkoiluineen ja opettajien jallittamisineen. Ensi vaiheessaan näytettiin tyytyneen siihen, että poikateatteripoppoo on saanut kasaan esityksen, jonka vie kunnialla läpi. Seuraava askel, joka toivottavasti otetaan, voisikin viedä painavampiin draamallisiin sisältöihin.
Kajaanin Harrastajateatteri oli Mikkelissä tänä vuonna edustettuna peräti kahdella esityksellä, joista näkemäni MUM vei ajatukset noin 40 vuoden taakse. Alaotsikolla "Esitys äitiydestä, tyttärenä olemisesta ja elämästä" olisi solahtanut kevyesti Reporadion informatiivisen ohjelmapolitiikan perinteenvaalijoiden seulan läpi. Naispotpurin muoto ja sisältö toivat mieleen 1960-70-luvun taitteen Tv-teatterin kabareet, vaikka kajaanilaisten poliittinen tendenssi ei toki ollut luokkakantaista vaan yleisempää yhteisöllisen eetoksen lajia.
MUM oli kaikessa epäteatterillisuudessaan hyvin luontevaa ja lähelle tulevaa esittämistä. Nelikko Sara Saxholm, Irja Samoil, Karoliina Kuvaja ja Maarit Väyrynen uskalsivat panna itsensä likoon suojautumatta minkäänlaisten roolien taakse. Hauskaksikin esitys äityi hetkittäin, mutta sukupuoli saattoi vaikuttaa siihen, etten osannut eläytyä kaikkiin synnytyksen, imettämisen ja äitiarjen erityispiirteisiin.
Lahtelaisen Nikolain Teatterin esitys Taivas on puoli elämää pelasi monia katsojia ulos heti kättelyssä luukuttaessaan alkumusiikkiaan kipukynnyksille yltävällä volyymilla, ja toisti samaa nupit kaakkoon -ideaansa vielä esityksen kestäessäkin niin äänitehosteissa kuin dialogin huuto-osissa. Onneksi Taivas on puoli elämää -niminen fragmentaarinen matka erilaisiin minuuksiin osasi myös hiljentyä. Kauneimmillaan se oli esityksen erittäin lahjakkaaseen näyttelijätrioon kuuluneen Ella Mettäsen laulaessa Kaj Chydeniuksen Marja-Leena Mikkolan runoon säveltämän laulun Tyttö ja tanssiva karhu.
Anton Tshehovin Lääkärin kohtalo -pienoisromaanista ja muistakin hänen teksteistään pohjia etsinyt tekstimosaiikki pyrki uuden ja vanhan teatterikielen vuoropuheluun. Monesti päämäärät tuntuvat häviävän ohjaaja-kirjoittaja Henri Tuulasjärven yliyrittämiseen ja "art for art's sake" -syndroomaan, mutta paloista irtosi myös monta pidempään pohdiskeluun tuuppivaa ajatusta.
Parasta Nikolain Teatterin esityksessä oli tosiaan erittäin sisäistetty näyttelemisen tapa, joka ei missään kohdin kumarrellut ja kosiskellut yleisöä.
Terveisiä perikunnalle
Harvoinpa voi harmillinen, ja aika fataalikin takaisku koitua niin oivalliseksi potkaisuksi johonkin uuteen kuin joensuulaisen Teatteri Fiaskon Godot-yrityksessä. Samuel Beckettin näytelmien esitysoikeuksia valvova, kaikenlaiseen nipottamiseen mielistynyt perikunta näet eväsi Fiaskolta luvan toteuttaa Huomenna hän tulee -klassikkoa. Alkuperäistekstiä kun ei saa näpelöidä eikä roolitusta hämmentää esimerkiksi pistämällä naisia miesrooleihin. Sitä, aiheuttiko teatterin nimi ennakkoluuloja oikeuksien vahtaajissa, tarina ei kerro, mutta hylkäyskirje kuitenkin olennaisen.
Tuota kirjettä siteerattiin Fiaskon jatkokehittelemässä vastaiskussa nimeltä Beckettiä etsimässä, jossa pohjoiskarjalainen harrastajateatteriryhmä lähtee maailmankiertueelle maihin, joissa Beckettiä voi heittää ominkin luvin. Sellaisiksi tarinassa osoittautuvat paperilla Etelä-Korea, Venezuela ja Karibian saarivaltio Aruba.
Kiertue-elämää seurataan näytelmässä kuin tosi-tv-ohjelmaa, jossa ammattiylpeän taiteilijakunnan pinnat katkeilevat ja erilaiset takaiskut seuraavat toisiaan. Onnistumisiakin tulee, mutta enemmän tuurilla kuin taidolla.
Näytelmäkirjailija Pirkko Kurikan dramatisoimassa esityksessä ei ehkä oteta irti kaikkea, mitä herkullinen asetelma tarjoaisi. Ihan perikunnan iloksi olisi voinut esimerkiksi vähän ilkkua Godot-näytelmän pilkuntarkoilla ylitaiteellisilla tulkinnoilla, joita siitä on takuulla vuosikymmenten varrella maailmalla tehty. Tai lisätä kierroksia harrastajateatterin harjoitusprosessin kuvaukseen. Itseironian ilo säihkyilee kyllä Beckettiä etsimässä -näytelmästä nytkin ja varsin konkaripitoinen esittäjäjoukko panee itsensä likoon kiitettävästi.
Pohjoiskarjalaiset tarjosivat yhden festivaalin hauskimmista tuokioista, jonka olisi pidemmälle jalostettuna toivonut kestävän vähän pidempäänkin kuin reilun tunnin, joka Beckett-kontrauksesta nyt oli irrotettu. Ja muuten, sen lentoemo-prologin olisi voinut jättää pois.
Jos oli joensuulaisten hulluttelu välillä yhtä sirkusta, niin ihan aitoakin sellaista festivaalilla uutena päänavauksena nähtiin. Helsinkiläinen uuden sirkuksen ammattilaisryhmä Zero Gravity Group oli Näyttämöpäivillä kutsuttuna vierailijana, ja toi ihasteltavaksi Ville Valon ohjaaman esityksensä Ydin. Se toteutti ryhmän nimen velvoitetta esittämällä koko kropan peliin laittavan tyylitellyn akrobatiaohjelman, jossa pääpaino ei ollut kuolemaa halveksuvissa tempuissa vaan harmonisessa kokonaisilmeessä ja homogeenisessä ryhmätyöskentelyssä.
Hankasalmelta Madonnalandiin
Ennakkoluuloisuudesta näpäytetään. Kaksituntinen monologi, jonka siivittäjänä on Madonnan persoona ja musiikki, tuntui etukäteen mielessäni ylivoimaiselta yhtälöltä kunnialla ratkottavaksi. Jälkeenpäin voin huokaista: hyvä, etten antanut kynnyksen nousta niin korkeaksi, että olisin jättänyt jyväskyläläisen Teatteri Vastavoiman ulos Työväen Näyttämöpäivien lukujärjestyksestäni. Mirka Seppäsen ohjaama ja Johanna Ahosen näyttelemä Touched for The Very First Time oli festivaalin pieni timantti ja olisi sopinut kevyesti minkä tahansa ammattiteatterin ohjelmistoon.
Brittiläisen Zoe Lewisin kirjoittama näytelmä sai viime kesänä suomalaisen kantaesityksensä Vastavoiman käsittelyssä, ja täytyy onnitella pientä teatteria, että ovat saaneet näppeihinsä näin toimivan ja katkeransuloisenhauskan yhden naisen esityksen. Juttu kertoo pieneen keskisuomalaispitäjään hipahtavan äitinsä völjyssä joutuvasta Lindasta, jolla on ilmeisesti sen verran suurkaupunkilaisen geenit, ettei Hankasalmi oikein kolahda. 14-vuotiaana hän löytää lohduksi ja ympäröivän junttiuden vastapainoksi Madonnan. Eletään 1980-luvun puoliväliä, ja siitä alkaa kasvutarina, jossa amerikkalaisella popkuningattarella on enemmän kuin pelkän idolin rooli.
Lindalle ei värisytä vain supersankarittaren musiikki ja tyyli, hän imee itseensä koko paketin seksuaalisine vallankumouksineen kaikkineen. Jopa niin pitkälle, että kun puhutaan Madonnan biseksuaalisuudesta, Linda yrittää "kääntyä" lesboksi.
Monologi tarjoaa sivuhahmoina oivallisen gallerian Lindan elämänpiiriin kuuluvia ihmisiä kuten äidin uusine miesystävineen, harmillisen juntin hankasalmelaisen ikiystävän Sirpan ja kundifrendikandidaatti Anssin, jonka kanssa Linda ei isompia paloja halajavana kuitenkaan "ala oleen".
Hankasalmi vaihtuu Lindan varttuessa ensin Jyväskyläksi, sitten Helsingiksi ja viimein Lontooksi, kun nuori naisenalku keplottelee itsensä puoliväkisin Madonnan levy-yhtiöön töihin. Faniasenne alkaa aikuistuessa saada enemmän jo neuroosin luonnetta, ja monologin sävyt tummenevat. Nuoruus alkaa näyttää hukatulta, kun Madonna ei päästä irti... tai Linda ei päästä.
Loppua kohden Lewisin näytelmä jää vähän pyörimään paikoilleen eivätkä tekstin tehot oikein riitä. Onneksi Johanna Ahosen akuista löytyy virtaa.
Touched for The Very First Time tulvii suloista kasvukipuilun kuvastoa ja naisista itseironisuutta, jollaista ei ihan joka käänteessä teatterissa eteen lyödä. Suomalainenkin toteutus herkuttelee vuolaalla erisnimien pudottelulla sekä peräkylän elämän ja Madonna-glamourin törmäyttelyillä. Suomeen siirto toimii hyvin, onhan Hankasalmi henkisellä välimatkataulukollakin mitattuna taatusti kauempana Madonnalandista kuin vähäisinkään brittiläinen pikkukylä.
Johanna Ahonen suoriutuu ikähaitarin venytyksestä upeasti. Hän on uskottava niin 14-vuotiaana lapsellisena joskin pikkuvanhana fanina kuin kyynistyvänä mutta lapsellisena 30-vuotiaana Lindanakin. Näyttämöpäivien hienoin roolisuoritus ja mukaansatempaavin esitys. Jopa jotkut Madonnan levytysuran alkupään biisit saivat ohikiitäväksi hetkeksi otteeseensa tässä näytelmäkontekstissa.
