Tampereen Komediateatterin Viisi naista kappelissa on ikuisesti viehättävä näytelmä.
Viisi ihanaa naista kappelissa
Kuva: Petri Heinonen
Tampereen Komediateatterin näyttämöllä on viisi erilaista tuolia. Katsomo on täynnä keski-ikäisiä ihmisiä. Aika moni heistä arvaa, miten tuolit täytetään, sillä alkamassa oleva Arto Seppälän näytelmä oli aikoinaan tavattoman suosittu. Vuonna 1979 kantaesitetty "Viisi naista kappelissa" sai Suomessa noin 120 ensi-iltaa ja sitä näyteltiin myös ulkomailla.
Tuolien muodostama sosiogrammi on hyvä alkuasetelma menneiden vuosien menestysnäytelmän uusimmalle versiolle. Arvuuttelen istumajärjestystä. On sataprosenttisen varmaa, että keskimmäiseen, pienillä keinujalaksilla vastustettuun tuoliin istahtaa päähenkilö Kalervo Räsäsen äiti Salme (Tuija Vuolle). Yhtä varmaa on, että katsojasta päin vasemmanpuoleiseen, hieman baarijakkaramaisen istuimen ottaa itselleen Kalervon rakastajatar Lahja Sirén (Miina Maasola).
Viisi naista kappelissa
Tampereen Komediateatteri
Käsikirjoitus Arto Seppälä– Ohjaus ja sovitus Jukka-Pekka Rotko – Lavastus Oskari Löytönen –Valosuunnittelu / projisoinnit Joonas Tikkanen – Musiikki ja äänisuunnittelu Eero "Safka" Pekkonen – Pukusuunnittelu Ulla-Riitta Lehtonen – Rooleissa: Miina Maasola, Sanna Majanlahti, Tuija Vuolle, Emilia Pokkinen ja Laura Jurkka.
Melkein satavarmaa on sekin, että oikeanpuoleiseen, hyvin joustettuun tuoliin menee sairaanhoitaja ja päähenkilön ystävä Marja Niiranen (Laura Jurkka). Sosiogrammia täydentävä paikanvalinta Räsäsen Maija-vaimon (Emilia Pokkinen) ja hänen entisen Sirkka-vaimonsa (Sanna Majanlahti) välillä aiheuttaa epävarmuutta.
Päähenkilö on poissa, koska hän on kuollut. Myyntimies ja naistenmies Kalervo Räsänen on kutsunut viisi itselleen tärkeää naista omiin hautajaisiinsa. Tyylikkään abstraktisti lavastettu ja valaistu näyttämötila on kappeli, jossa naiset ottavat paikkansa. Sosiogrammin pisteiden välit jännittyvät.
Harvinaisen hauska ihmissuhdekomedia käynnistyy ilman johdatteluja ja alkaa purkaa tarmokkaasti itsepetoksen, sitoutumisen ja rakkauden saloja. Näytelmä vastaa television haasteeseen television estetiikkaan sotkeutumatta. En ole koskaan katsonut televisiosarjoja, mutta olen lukenut niitä koskevista tutkimuksista, että niissä venytellään loputonta ihmissuhdeverkkoa. Seppälän näytelmässä verkko ei ole loppumaton, vaan päättäväisesti katkaistu ja muotoiltu. Ihmissuhteita ratkotaan railakkaan tiivistetysti.
Uutta svengiä iki-ihanassa virressä
Seppälän näytelmän saaman suuren suosion syytä on hauska arvailla. Kantaesitystä edeltävä vuosikymmen oli mitä erinomaisimmalla tavalla "yhteiskunnallinen" ja "taiteellinen". Ehkä läheissuhteisiin sisältyvää mikrovaltaa pirteästi riepottelevat naiset olivat silloin jotakin virkistävällä tavalla uutta.
Seppälä sääti näytelmänsä musiikiksi Unto Monosen tangon. Nyt lavalla soi Eero Pekkosen tekemä älykäs ja huumorintajuinen musiikki. Kuulija kohoaa naisten mukana korkealle surun ja rakkauden hupaisiin sfääreihin, kun virsi 555 ("Oi Herra luoksein jää") alkaa vanhojen nuottien mukaan ja saa vähitellen yhä svengaavampia ja svengaavampia sävyjä. Samalla virren sanat saavat uusia merkityksiä ja lopulta virsi saa uudet sanat.
Ohjaaja Jukka-Pekka Rotko on sovittanut Seppälän näytelmää muutenkin. Kännykät ja eurot ovat käytössä. Naisten lukumäärä ilmaistaan käsiohjelmassa kirjaimien asemesta nuomerolla. Nuoruusiän ylittäneitä seksuaalisesti aktiivisia naisia nimitetään puumiksi.
Epookkinäytelmän piirteiden pois karistaminen on epäilemättä tarpeen. Vuosikymmennostalgiat nauttivat suurta suosiota nykyisessä teatterielämässä ainakin Tampereella. Katsojan on siis tärkeää tietää, että naiset tekevät kappelissa uutta tulkintaa päivänpolttavista ongelmista, eivät superturbo-uusintaa vanhasta menestyskappaleesta.
Vahvojen naisten huimat itsepetokset
"5 naista kappelissa" on ikuisesti viehättävä näytelmä yksinkertaisesti siksi, että siinä esiintyy viisi naista eikä muita. Naisilla on yhtä isot, mutta erilaiset osat. Roolijako ei voi olla olematta mielenkiintoinen, vaikka se tehtäisiin miten. Nyt näyttämön naisitus on kiinnostava myös näyttelijöiden taustojen takia.
Maasola tulee pienestä, taiteellisen kunnianhimon täyttämästä Teatteri Siperiasta. Majanlahden ja Pokkisen muistan ennen kaikkea muutamista hienoista pienimuotoisista produktioista, joita he ovat viime aikoina tehneet yhdessä, mutta kummallakin on monivaiheinen ura takanaan. Vuolle sen sijaan on Tampereen Teatterin uskollinen veteraani. Hän työskenteli siellä 1965-2010. Jurkka kuuluu puolestaan monipuolisuus ja monityöpaikkaisuusihmisiin. Käsiohjelman mukaan hän on tehnyt usein emo-osia. Nyt emon ongelmat ovat hieman ambivalentteja ja sitäkin kiinnostavampia.
Kaikki naiset selvittävät omalta kulmaltaan samoja kysymyksiä. Mitä tapahtuu, kun Herra ei jääkään naistensa luokse vaan poistuu paikalta lopullisesti? Kaikki naiset tietävät, minkälainen mies heidän Räsäsensä oli. Hän oli renttu ja valehtelija. Se, mitä mies tarkemmin sanoen tekee naisten kanssa silloin, kun hän on renttu ja valehtelija saa kiinnostavia selvennyksiä. Naiset tutkivat tarmokkaasti, mikä oli itse kunkin oma osuus valheeseen sitoutumisessa. Selvittelyssä syntyy sekä odotettavissa olevia konflikteja että yllättäviä suhteita ja ratkaisuja.
Kaikki kappelin naiset ovat vahvoja naisia ja vaativat esittäjiltään vahvaa roolityötä. Pokkinen esittää naisen lujuuden hienon komplisoidusti. Hänen Maija Räsäsensä on melkein joka eleessään lapsellinen pikkuvaimo, viaton itsepetoksen uhri, joskus hänessä välähtää arvoitus.
Rotko on sovittanut tekstiin pieniä trillerin häivähdyksiä, joissa arvoitukset ratkeavat yllättävästi. Myös rakastajatar Lahja Sirén tarjoaa ristiriitaisen roolin. Hän näkee selvästi ja puhuu tylyn realistisesti, mutta on silti vajonnut Räsäsensä kanssa kaikkein höhlimpään itsepetokseen.
Suurenmoista kokovartalotyötä tekevä Maasola hoitaa Sirénin osan niin, että raikuvan suorasukaisesti luodun kovapintaisuuden takana kuultaa herkkää, suurisilmäistä huumoria.
Elämän kaunis karheus kaikuu Majanlahden Sirkka Räsäsessä. Hänessä on sellaista etäisyyttä saaneen ihmisen näkökykyä, jota näytelmän muilla henkilöillä ei ole.
Vuolteen esittämä äiti ja anoppi on lähellä kaikkea ja kaikissa kiinni. Hänen häijyyden ja härskiyden läimähdyksissään on äimistyttävän hauskaa mentaalista täsmällisyyttä. Jurkan järkähtämätön tehosairaanhoitaja-terapeutti Niiranen antaa klassisen vastauksen siihen, miksi naiset rakastuvat renttuihin. Esityksen loppulaulussa tälle kysymykselle keksitään kauaskantoisia vastauksia vaativa jatkokysymys.
