Armi Kuusela pääsi taivaaseen

Isäntä on Kietäväisen taiteilijanuran 25-vuotisjuhlarooli, Pirjo Leppänen Rovaniemen teatterista on koira.

• Jaa Facebookissa
• Twitter
• Lähetä sähköpostilla
• Tulosta
• Jaa palvelussa

Toimittaja Matti Kuusela kirjoitti vuonna 2006 Aamulehteen kauniin ja surullisen pääsiäisartikkelin koirastaan Armista. Armi Kuusela oli tullut vanhaksi ja kivulloisella tavalla sairaaksi. Armin emäntä Hannele Kuusela joutui tekemään raskaan päätöksen. Eläinlääkäri kutsuttiin paikalle piikkeineen. Armi sai nukkua pois kotonaan, kaikessa rauhassa ilman tuskia.

Kuusela kirjoitti artikkelinsa perusteella näytelmäkäsikirjoituksen, joka päätyi muutamien vaiheiden jälkeen Kemijärvelle, ohjaaja Kari Väänäsen lämpimiin ja hyvälle työlle ahneisiin kouriin. Päähenkilö pysyi tyttökoirana, vaikka sen nimi muuttui Ristoksi. Risto ei ole Kuuseloiden koira, vaan sen isäntä on Simo Petteri Nieminen, päivälehdestä burn outin ja ryyppäämisen takia lähtenyt entinen toimittaja. Pirjo Leppänen Rovaniemen teatterista on koira ja Vesa Kietäväinen Tampereen Työväen Teatterista on isäntä.

Monen ihmisen ainoa ystävä

Armi-artikkeli ja muut näytelmää koskevat ennakkotiedot vaikuttavat voimakkaasti esityksen vastaanottoon. Minä mietin vakavissani, uskallanko mennä katsomaan koko näytelmää.
Menetin koirani 1950-luvulla. En tule koskaan toipumaan siitä. Joku ajoi Tarun päälle kuorma-autolla kansakoulun nurkalla, kun olin siellä opiskelemassa. Siihen aikaan koirat eivät olleet aina hihnassa eivätkä lapset valjaissa.

Nykyään kaupungilla tulee koko ajan vastaan hihnalla yhteen kytkettyjä koiria ja ihmisiä. Heidän mukanaan kävelee paljon nykyistä onnea ja tulevaa surua. Taluttaja ja talutettava ovat lähes poikkeuksetta aivan samannäköisiä. Emotionaalinen yhteisymmärrys antaa koiralle ja ihmiselle saman liikunnan rytmin, samat ilmeet, saman tyylin, kerta kaikkiaan saman habituksen. Koira ei ole ainoastaan ihmisen paras ystävä vaan myöskin monen ihmisen ainoa ystävä. Tällä tragiikalla on laaja ja syvä yhteiskunnallinen merkitys.

Koiran lopettaminen, ihmisen asettuminen elämän ja kuoleman herraksi tuo mukanaan julman filosofisen ongelman. Sellaisen käsitteleminen on helpompaa painomusteessa, selluloidilla tai digitaalimaailmassa kuin elävien ihmisten kesken teatterissa. Mitenhän esikoisnäytelmäkirjailija Kuusela ja teatterin veteraani Väänänen onnistuvat käsittelemään sietämättömän järkyttävää asiaa? Syntyykö siitä siedettävä näytelmäesitys?

Kaikkien koirien paras paikka

"Koira tahtoo taivaalle" on kaunis ja järkevä näytelmäteksti. Siinä on runon parodiaa ja runollisuutta, filosofista pelleilyä ja vakavaa ajattelua, harkittuja kevennyksiä ja spontaanin oloista äkkihauskuutta. Näytelmä on tietenkin murheellinen, mutta ihmisen, koiran ja maailman välillä käytävä dialogi asettaa surun siedettäviin mittoihin. Isännän puhetta on sanottava dialogiksi, vaikka hän puhuu yksin, sillä hän ohjaa puhettaan kuulijoidensa (koiran ja maailman) oletettujen ja todellisten reaktioiden mukaan. Kuuselan teksti on innostavalla tavalla avointa. Ohjaaja, näyttelijät ja katsoja päättävät isännän kuulijan reaktioista ja antavat näin näytelmälle mielen.

Väänäsen ohjaustyö on kaunista, tahdikasta ja hiljaisen lempeästi humoristista. Käsikirjoitus antaisi mahdollisuuden isännän ja koiran väliselle vilkkaalle ja ylitunteelliselle vuorovaikutukselle. Väänäsen ohjauksessa tunteiden hillintä lataa ne voimakkaiksi mutta samalla käsittelykelpoisiksi. Ohjaaja torjuu kaikki makeilevat ajatukset. Esityksen hillitty henki on aika lailla Väänäsen näköinen, vaikka häneltä on totuttu saamaan rehevämmin kansanomaisia teoksia.

Näytelmässä on myös Kuuselan näköä, vaikkakaan koiran isäntä Simo Petteri ei ole kirjailijan omakuva keski-iän vuosilta. Näköisyys tulee toimittajan tarkkailevasta otteesta ja perusmieheen kohdistuvasta ironiasta. Nieminen on perusmies, joka tekee väitöskirjaa, kirjoittaa hölmöjä runoja eikä halua elää "tilanteessa". Hän katselee television urheiluohjelmia ja on katkera entiselle vaimolleen. Koira sen sijaan suostuu katsomaan vain säätiedotukset ja rakastaa "exmäntää".

Simo Petteri on Kietäväisen taiteilijanuran 25-vuotisjuhlarooli. Kietäväinen ottaa yleisöönsä lujan ja tarmokkaan kontaktin, jossa näyttelijän ja roolihenkilön avoimuus korostuu harvinaisen komeasti. Avoimuudesta huolimatta tragiikka syntyy ikään kuin mutkan kautta. Meteorologi Anne Borgströmiä ihaileva kestoveikkaaja saa Kietäväisen käsittelyssä liikuttavalla tavalla hassun olomuodon. Elämän järkyttävyys paljastuu banaalissa hassuudessa, ei suorassa tunteilussa.

Koira reagoi isäntänsä puheeseen vain sen kriittisimmissä pisteissä, kun sanat "makkara" tai "pölynimuri" mainitaan. Muuten se makailee mielipaikallaan ja toistaa haukotuksiaan ja muita raukeita eleitään. Leppänen esittää koiran olotilan jatkumista suurenmoisen sielukkaasti. Samanlaisen toistuminen on mielekkään elämän perusta. Toiston suloisuuden löytäminen on Leppäsen mestaruutta.

Hyvin ajoitetuilla hetkillä koira nousee lattialta ja pitää terävän monologin. Se suosittelee kuulijoilleen Søren Kierkegaardin ajatteluun tutustumista. Kierkegaard ymmärsi koiramaisesti, että elämän ihana mieli on entisenlaisina toistuvissa asioissa. Elämän tympeä kyllästyttävyys taas on kaikessa siinä, jota tarjotaan uutena. Ihminen ymmärtää jatkuvan uuden tavoittelunsa hulluuden, tuhoisuuden ja tympäisevyyden, mutta ei mahda sille mitään. Ihminen elää kamalassa paikassa.

Koiran viimeinen monologi käsittelee taivasta. Ruoka, pissalla käynti, naapurin koiran haju, tutulle makuupaikalle köllähtäminen ja muut hyvät asiat toistuvat taivaassa. Ihmisille lohduksi se sanoo, että siellä ei ole innovaatioita eikä keskiviikkoa, kiirettä, palaveria eikä "tilannetta". Mutta ei siellä sivumennen sanoen näy ihmisiäkään. Ihmiset ovat tuonpuoleisen alimmissa osissa. Heitä pidetään melko ahtaissa häkeissä, jotta he eivät pääsisi tekemään ikuisuudessa samoja tollon töitä, joita he tekevät ajassa.