Valokuvaaja etsii vastauksia
Kristiina Männikkö suuntasi kameransa äitiinsä ja itseensä selvittääkseen äiti-tytär-suhteen solmuja.
Kun tytär ja äiti haluavat tutustua toisiinsa paremmin, vaatteiden vaihdostakin voi olla apua. Kristiina Männikkö halusi kokeilla äitinsä vaatteita; kuvaajan kotona, äidin vaatteessa.
– Aluksi oli vaikea myöntää, että olen kiinnostunut äidistä.
VALOKUVA
Kristiina Männikkö: Katse
Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas 4.9. saakka
Taiteilijatapaaminen Taiteiden yönä 26.8. klo 18, vapaa pääsy.
Näin kertaa Kristiina Männikkö valokuvausprojektinsa alkutuntoja, ja muistelee myös, kuinka etäiset välit äidin kanssa alkoivat hiertää. Ongelma kasvoi kuvaajan päässä yhä isommaksi kunnes hän päätti käsitellä asiaa valokuvan keinoin. Samalla projekti muuntui kandidaatin työksi Taideteolliseen korkeakouluun. Valokuvataiteen museolla nähdään nyt tämän päättötyön kuvallinen osuus, kolmen erilaisen osion valokuvakokonaisuus, Katse.
Ensimmäisessä osiossa katsellaan kuvapareja lasten vaatteista. Näitä erilaisia pareja vaatteista löytyy neljä kappaletta, alkaen kastemekosta. Kun silmäilee näyttelyhuonetta oivaltaa, että sen kaikki osiot muodostuvat kuvapareista.
Aloittavassa sessiossa saa olla tarkkana, sillä miksi sama vaate on kuvattu kahteen kertaan? Toisessa kuvaparin kuvassa vaate on ruttuinen kuin juuri esille otettu, vuosien säilömisen jäljiltä, viereisessä kuvassa samainen asu onkin siistiksi silitettynä. Männikkö muistaa kuinka suuri ilo oli saada selville, että äiti oli säästänyt hänen varhaisia vaatteitaan.
– Jälkikäteen on helppo huomata silittämisen vertauskuvallinen merkitys, syntyneiden ryppyjen suorimisen eheyttävä vaikutus.
Kasvokuvat ovat isoja ja vakavamielisen näköisiä, ne hallitsevat näyttelytilaa. Toisen osion kuvapareissa esiintyvät aina kohti kameraa katsovat äiti ja tytär. Muotokuvaosio on kuvaajalle itselleen se tärkein, kuvaushetket muodostuivat tärkeämmiksi kuin lopulliset valokuvat.
Männikkö myöntää kuinka vaikeaa hänelle oli kohdata äidin katse. Mielenkiintoista on se, että itse kuvauksessa katse ei todellakaan kohdistu suoraan äidin ja tyttären välillä, sillä Männikön käyttämässä (valitsemassa) kamerassa on kuiluetsin, jonka kautta katsotaan kuvattavaa kameran yläpuolelta, ei koskaan suoraan kohti. Muotokuvaparit etenevät aikajanan mukaisesti, viimeisissä huomaa äidin hymyilevän ja hänen olemus on selvästi pehmeämmän oloinen. Kaikki nämä kuvat on kuvattu lapsuudenkodissa Kälviällä.
Tytär äidin kuoseissa
Männikön muotokuvissa on myös eräs hauska piirre: ennaltasopimaton, mutta niin kovin yhteneväinen vaatetus.
Kuvaaja suuntasi kameransa äitiinsä ja itseensä selvittääkseen äiti-tytär-suhteen solmuja.
– Pelästyttävän samankaltaista, nauraa Männikkö.
Viimeinen osio on halusta ymmärtää äitiä. Tytär pukee äitinsä vaatteet päälleen.
Ympäristönä on tyttären koti Helsingissä. Kuvauksia on tehty itse asunnossa, mutta myös ulkona. Vuodenaikojen vaihtuminen näyttää ajan kulumisen.
Kamera, joka normaalisti toimii suoran kontaktin esteenä, lähensi Männikön Katse-projektissa äidin ja tyttären välejä.
– Vaikka oman äiti-tytärsuhteen käsitteleminen oli rankkaa ja pelottavaakin, se on ollut paras päätös elämässäni, Kristtina Männikkö saattaa nyt sanoa.
