Koira Marilynin sielunveljenä
Marilyn Monroen myyttiin ja hänen traagiseen kohtaloonsa ei löydy enää kovinkaan helposti uutta ja tuoretta näkökulmaa. Keksittyjä juoruja ja arveluttavia paljastuksia kyllä sitäkin enemmän.
Jotkut romaanikirjailijat, kuten amerikkalainen Joyce Carol Oates luo Blondi-teoksessaan (suom. 2001) hyvin kipeän ja syvätarkan kuvan Marilynin rikkinäisestä ja patoutuneeta äitisuhteesta ja pystyy muutenkin elävöittämään taitavasti Marilynin elämäkerrallista aineistoa ja samalla valottamaan myös unelmakaupungin niin sanotusti proletaarista todellisuutta.
Kirja
Andrew O'Hagan:
Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe
Suom. Heikki Karjalainen.
Tammi 2011, 322 s.
Maf-koira on tarkkailija, joka huomaa heti keinotekoisuuden ja ihmisten turhamaisuuden. Hollywoodissa lahjakkaitten ihmisten ammattillinen varjopuoli on nimenomaan turhamaisuus.
Oatesin romaanin ansiot ovatkin erityisesti Marilyn lapsuuden kuvauksessa, hänen orpouden ja isättömyyden kokemuksien heijastuksissa hänen myöhempään elämäänsä ja pakonomaisiin valintoihinsa. Englantilaisen Andrew O'Haganin (s.1968) romaanissa Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (alkuteos 2010) yritetään jotakin aivan muuta: kertoa Marilynin tarina hänen viimeisenä elinvuotenaan ja lemmikkikoiransa näkökulmasta.
"Marilynin tarinan voi aloittaa alusta tai lopusta. Lopputulos on aina joka tapauksessa yhtä surullinen." Suurin piirtein näin toteaa psykiatri ja psykoanalyytikko Ralph Greenson ranskalaisen Patrick Jeudyn hienoviritteisessä dokumenttielokuvassa Marilynin viimeiset sessiot (2008), jonka lähtökohta pohjaa Marilynin psykoanalyysin viimeisiin säilyneisiin ääninauhoihin.
Hieman pakkomielteinen ja kuuluisaan potilaaseensa takertunut Greenson toimi Marilynin psykoanalyytikkona ja luottomiehenä Marilynin elämän viimeiset kaksi vuotta, traagiseen kuolemaansa asti vuoteen 1962. Greenson on tärkeä todistaja ja taustahenkilö myöskin Andrew O'Haganin romaanissa.
Romaanissa kerrotaan hieman toisella tavoin, joskus hyvinkin joviaalisesti ja humoristisesti Marilynin tarinaa hänen viimeisen vuotensa ajalta hänen lemmikkinsä Maf-koiran näkökulmasta. Koiran näkökulma tarjoaakin tuoreen, energisen ja intiimin näkövinkkelin Marilynin legendan traagisiin vaiheisiin. O'Hagan haluaa synnyttää romaanissaan Marilynista herkän ja intiimin sisäkuvan ja onnistuukin tässä. O'Hagan kurkottaa romaanissaan tähteyden tuolle puolen, tähden eksistenssin inhimilliseen puoleen.
Koira sielunveljenä
Tunnetun mietelmän mukaan sillä, jolla on todellinen ystävä, voi sanoa, että hänellä on kaksi sielua. O'Haganin romaanissa lähdetään liikkeelle juuri tämän tyyppisestä ajatuksesta. Romaanin kertojalla, Maf-koiralla on sielu, joka löytää välittömyydessään yhteyden ja eräänlaisen kodin Marilyn Monroen rikkoutuneesta sielusta.
Tämän kaltainen koiran vaisto vertautuu Marilynin intuitiiviseen puoleen, toisaalta hänen itse tiedostamiseensa ristiriitojen repimänä seksisymbolina, toisaalta hänen värähtelevään, kaottiseen herkkyyteensä ja vaihteleviin mielentiloihinsa julkisuutta kammoavana yksityishenkilönä. Sisäinen, yksinäisyyden kuilu säilyi aina hänessä, menestyksistä, Kennedyistä ja avioliitoista huolimatta.
Maf-koira on tarkkailija, joka huomaa heti keinotekoisuuden ja ihmisten turhamaisuuden. Hollywoodissa lahjakkaitten ihmisten ammattillinen varjopuoli on nimenomaan turhamaisuus. O'Haganin romaanissa kaksi tällaista turhamaisuuden, lahjakkuuden ja narsismin ikonia ovat Frank Sinatra ja kirjailija Truman Capote. He edustavat spontaania amerikkalaista kulttuuria sekä hyvässä että pahassa, vastakohtana englantilaiselle säätykulttuurille, joka on Maf-koiran tosiasillinen henkinen koti. Maf-koira on ylpeä taustastaan, joka muodostui englantilaisesta sivistyneistöstä, niin sanotusta Bloomsburyn piiriläisistä.
Maf-koira vietti Marilynin kanssa tämän kaksi viimeistä vuotta ja tarkasteli hänen traagista kohtaloaan sylikoiran intiimistä näkökulmasta. Tämän näkökulman kautta avataan romaanissa monia kerronnallisia, elokuvahistoriaankin liittyviä tasoja, kuten Natalie Woodin omalaatuisesta perhetaustasta. Juuri Natalie Woodin äiti, venäläinen emigrantti, toimitti Maf-koiran Englannista Amerikkaan, ensin Frank Sinatralle, joka lahjoitti sen sitten Marilyn Monroelle.
Erityisenä punaisena lankana romaanissa kulkee ristiriita englantilaisen traditioihin perustuvan ja amerikkalaisen spontaaniuteen suuntautuneen kulttuurin välillä. Tämä ei voi olla synnyttämättä tiettyä kiinnostavaa ironista distanssia ja komediallisuutta O'Haganin tapaan kertoa tämä tarina. Henry Jamesin romaanien teema saa uuden tulkinnan, ironis-postmodernin hengen.
O'Haganin romaani valaisee Marilynin tunnettua elämänhistoriaa ikään kuin sisältäpäin, lämpö- ja sylietäisyydeltä, ilman häikäilemättömiä sensaatioita ja paljastuksia. Marilynin eroottisuuttakin tarkastellaan inhimillisessä ulottuvuudessa, paradoksaalisesti tietenkinkin Maf-koiran objektiivisemmasta näkökulmasta kuin mihin esim. Marilynin rakastajat ja hänen ympärillään hengailevat lajitoverit kykenivät. Maf-koira on sänkykamarissakin hienotunteinen ja empaattinen emäntäänsä kohtaan.
Anekdoottien aarrearkku
O'Haganin romaani on oikea elokuvakulttuurikaskujen ja juorujenkin aarreaitta. Keskeisiä henkilöitä ovat muun muassa kaksi kirjailijaa, Marilynin henkiystävä Curson McCullers sekä Truman Capote, jota McCullers piti juoruämmänä ja lahjakkaana kirjallisena varkaana.
Marilyn kävi opiskelemassa näyttelemistä New Yorkissa Lee Strasbergin johtamassa Actors Studiossa. Actors Studion opit näyttelemisestä pohjasivat paljolti psykoanalyysin oivalluksiin. Rooliin avaimet löytyvät Strasbergin mukaan tunnemuistista, muistoista ja tunteista, Strasberg opasti rikkinäistä Marilynia, mutta tämä ei päässyt muistojensa suhteen selville vesille.
Yhtä kirjaa Marilyn luki ja tutki säännöllisesti loppu aikoinaan. Se oli Dostojevskin kumouksellinen mesteriteos Karamazovin veljekset. Marilyn himoitsee Dostojevskin romaanissa esiintyvän aistillisen ja demonisen Grusenkan roolia, jota hän ei koskaan saanut näytellä. Marilynissa oli kyllä oikeastikin Dostojevskin Grusenkaa.
