Poika joka kävi kuussa
Tuleva suurkirjailija Antonio Muñoz Molina oli 13-vuotias, kun Apollo 11 heinäkuussa 1969 vei Neil Armstrongin ja Buzz Aldrinin ensimmäisinä kuuhun. Nyt suomennetun romaanin samanikäinen, nimetön minäkertoja seuraa globaalia mediahälyä tiiviisti Espanjan maaseudulla, kotiolojen pakosta lähinnä radiosta.
Kaunokirjallisuuden tutun periaatteen mukaan ei pidä heti luulla minämuotoisen tekstin puhuvan kirjoittajasta itsestään. Tällä kertaa kumminkin Muñoz Molina (tai pelkkä Molina) muistelee omaa varhaisnuoruuttaan Andalusiassa, oikeammin tyylittelee, miten mennyt kuvastuu mielessä vuosikymmenten kuluttua.
Kuun tuuli
Antonio Muñoz Molina
Suom. Tarja Härkönen
Tammi 2011, 323 s.
Tapahtumapaikkana on Máginan kuvitteellinen pikkutaajama, joka ilmaantui jo Molinan esikoisromaanissa 1986. Tiettävästi se heijastaa kirjailijan lapsuusympäristöä. Myös perhetausta vaikuttaa tosipohjaiselta.
Ajankohta on tietysti 1969, mutta liikkuu siitä taakse- ja eteenpäin, aina julkaisuvuoteen 2006 asti.
Romaani on Molinan 23 teoksesta kolmanneksi uusin. Tuotantoon kuuluu sekä romaaneja että esseitä, joukossa pari dekkaripastissia. Suomennoksia on vasta kuusi, joten sarkaa löytyisi. Molina sentään on espanjalaisista kaunokirjailijoista suosituin ja kansainvälisesti tunnetuin. 1995 hänestä tuli nuorin koskaan valittu Espanjan akatemian jäsen. Nykyään hän asuu puoliksi Madridissa ja New Yorkissa.
Köyhyyttä ja kaunoja
Minäkertojan isä on vihannestarhuri, jonka palsta tai pientila on vähän pikkukaupungin ulkopuolella. Päällimmäinen vaikutelma on ikiaikainen köyhyys. Parannuksena menneeseen maapala on oma eikä suuromistajan.
Isä raataa tarhassa ja vihannestorilla aamusta iltamyöhään, työstään ylpeänä. Hän tuntee läpikotaisin kasvien hoivaamisen ja sadonkorjuun vaiheet. Kertoja pitää selvänä osallistumistaan tarhan töihin ennen ja jälkeen koulupäivän.
Niukassa kotitaloudessa ei ole edes juoksevaa vettä. Hilpeässä kohtauksessa eno värkkää suihkun, johon vesi on kannettava kaivosta, tuloksena fiasko ja unohdus. Kuulentoon mennessä on saatu tv, mutta sen nappuloita hallitsevat vanhemmat.
Isoisä asuu samassa taloudessa, ja suku on muutenkin tiivis. Sen sisäinen, aina samanlainen suunsoitto on kirjattu hauskasti. Koko kulmakuntakin on sosiaalisesti kiinteä. Kaikki asiat tiedetään, paitsi ne, joista on viisainta vaieta. Naapuruston parista omalaatuisesta, salaperäisestä äijästä vihjaillaan kaikenlaista. (Toisen kuolinkamppailu on juuri käynnissä).
Monet kyläläiset kantavat hiljaista, leppymätöntä kaunaa vanhoista vääryyksistä. Vihanpidossa on sosiaalista ylpeyttä, mutta se liittyy myös sisällissodan perintöön. Punaiseksi tuomittu isoisä oli ollut vankileirilläkin, vieläpä ilman selvää syytä. Jotkut naapurit olivat käyttäneet sotaa ja suhteita muiden ryöväämiseen. Kuin kontrastina kuulennolle Espanja valmistautuu samaan aikaan Francon oikeistokapinan alkamisen 33. vuosipäivään, yhä pakolliseen suurjuhlaan.
Erilainen nuori
Kertoja on eittämättä erilainen nuori. Kilttinä ja rakastavana hän on erottamattomasti osa perhettä, sukua ja yhteisön perinteitä. Mutta ajat muuttuvat, ja poika tuntee yhä ärhäkämpää epäviihtymystä. Hänessä kasvaa kiihkeä halu johonkin toisenlaiseen.
Perinteiden painolastiin kuuluu salesiaanipappien poikakoulu, jonka vanhemmat ovat arvioineet valtionkoulua paremmaksi. (Salesiaanit ovat vahva ylikansallinen katolinen sääntökunta, joka ylläpitää poikakouluja ja -koteja, ammattikouluja ja opettajaseminaareja.)
Koulua hallitsee kiihkomielinen katolisuus. Opetus on henkistä ja usein myös fyysistä väkivaltaa.
Kertojalla on varattomien lahjakkuuksien täysstipendi. Enemmistö pojista tulee varakkaista suvuista, jotka maksavat opetuksesta. Heitä kohdellaan koulussa aivan toisin kuin köyhiä, mikä avaa kertojan silmiä koko yhteiskunnan eriarvoisuudelle. Francolainen diktatuuri onkin alusta asti nojautunut konservatiiviseen ja oikeistolaiseen katolisuuteen.
Jyrkkien tuomitsijoiden ohella koulusta löytyy nuori, modernimpi ja sivistyneempi pappi, joka pyrkii ymmärtämään poikien ajatuksia. Hänelle kertoja tulee avautuneeksi uskonpuutteestaan. Pappi vastaa joustavasti, mutta käyttää yhtä kaikki auktoriteettiaan saadakseen tämänkin lampaansa ruotuun.
Kaikki luokan oppilaat ovat alkavassa murrosiässä. Sen tuomat muutokset synnyttävät uteliaisuutta, hämmennystä ja häpeää. Heräävästä seksuaalisuudesta papit puhuvat pelotellen. Seksi ja masturbaatio johtavat helvettiin, mikä lisää muutenkin tavallisia pelkoja.
Ystävinä kirjat ja mielikuvitus
Poika tulee hyvin toimeen perheensä ja muiden ihmisten kanssa, mutta viihtyy yksinäisyydessä. Onneksi hänellä on oma, enolta jäänyt huone. Kirjat ovat hänen paras ystävänsä. Toinen syvästi yksityinen asia on masturbointi, joka synnyttää sekä kiihkoa että häpeää.
Kertoja on tiedonhaluinen ja lahjakas. Hän jo vuosia tutustunut luonnontieteisiin, ei vain triviaa haalien, vaan koko maailmankuvaa rakentavalla tavalla. Juuri tästä johtuu hänen vieraantumisensa uskonnosta.
Oma soppi laajenee maailmaksi ja maailmankaikkeudeksi mielikuvituksen ja kirjallisuuden voimin. Tietokirjojen lisäksi poika lukee paljon seikkailukirjoja historiasta, löytöretkistä ja tutkimusmatkoista, avaruus mukaan lukien. (Diktatuuri ei sensuroi USA:n avaruusohjelman uutisia.)
Kertojalla on harvinainen kyky tai pakko eläytyä lukemaansa, niin että hän lähes muuttuu tapahtumien osanottajaksi. Näin leimahtaa myös hänen intohimonsa Apollo-lentoon. Minämuotoinen teksti seuraa tapahtuman kaikkia vaiheita astronautin näkökulmasta. Faktat, fyysiset tunnot, jännitys ja pelot esitetään tempaavan yksityiskohtaisesti. Poika ei pelkästään innostu Apollosta, hän on itsekin kuumatkalla.
Muistojen haikea vieraus
Kirjan nimi ei johdu lapsen harhakäsityksistä. Poika tietää mainiosti, ettei kuulla ole kaasukehää eikä tuulia. Hän vain lumoutuu avaruussäteilystä (avaruustuulesta), jolta suojaavaa magneettikenttää kuulla ei ole.
Apollo-pilottien askeleet kuussa ovat haparoivia, kuten kertojankin yritykset sovittautua maailmaan, vaikkei teksti vertausta tuputakaan. Syntyy herkkä, todistusvoimainen kasvukertomus, myös opettavainen niille joita kiinnostaa Espanjan lähimenneisyys.
Kerronta tavoittaa pojan kokemuksen hauskasti, samalla miltei riipaisevasti. Se on tehty korostettuna imperfektinä, eloisuudessaankin aikuisen näkökulmasta. Tämä viritys ei ole mikään lisäys, vaan läsnä kautta tekstin. Se tuo muistamiseen surumielisyttä, jopa syyllisyyttä omasta vieraantumisesta, siitä, ettei menneisyyden hetkellisyyttä ja sen kanssaihmisiä enää voi tavoittaa.
