Långbackan kirja on positiivisimmillaan ja vapautuneimmillaan juuri Närpiön kahdentoista kesän ohjauksia ja
Ralf Långbacka: Taiteellista teatteria etsimässä, Kipinää iskevää teatterimuisteloa
Kuva: Kari Hulkko
Kirjansa julkistustilaisuudessa marraskuun puolivälissä Ralf Långbacka kertoili vuolaasti muistelmateoksensa kakkososan syntyhistoriaa, ja "pahoitteli" lukijoiden puolesta, että sivumäärä paisui, taas, niin suureksi.
1950-60-lukuihin keskittynyt ykkösosa "Tarttua kohtalon tuuliin" oli yli 400-sivuinen pakkaus, johon tämä nykyteatterimme merkittävä suunnannäyttäjä mahdutti ne parikymmentä vuotta, joiden kuluessa hänen teatterinäkemyksensä ja koko maailmankatsomuksensa kypsyi. Tuon prosessin hedelmistä päästiin toden teolla nauttimaan 1970-luvulle tultaessa, jolloin Ralf Långbacka ja Kalle Holmberg ottivat parivaljakkona kantaakseen Turun kaupunginteatterin johtajuuden. Loppu on historiaa, ja kerrankin tässä fraasissa ei ole yliampumisen tuntua.
Kirja
Ralf Långbacka:
Taiteellista teatteria etsimässä
Suom. Hannamari Heino
Siltala 2011, 529 s.
Eli turhaan Långbacka kakkosmuistelmiensa laajuutta anteeksi pyyteli. Legendaarinen Turun kausi ansaitsee yhä laajan käsittelyn, ja kun sitä seurasivat 1980-luvulla sangen myrskyisät neljä vuotta Helsingin kaupunginteatterin johtajana, ei reilu 500 sivua tunnu liioittelulta.
"Taiteellista teatteria etsimässä" -kirjaan mahtuvat pääluvuiksi myös Långbackan pitkä ajanjakso synnyinpitäjänsä Närpiön kesäteatterin taiteellisena dynamona ja Turun ja Helsingin kausien väliin jäävä aika, joka on otsikoitu paljon puhuvasti "Viisi vuotta vapaudessa".
Kotkat liidossa ja ristitulessa
Långbackan ja Holmbergin Turun kautta dokumentoitiin tuoreeltaan Peter von Baghin ja Pekka Milonoffin toimittamassa Teatterikirjassa (Love-kirjat, 1977), joka on pikku klassikko alan teosten joukossa jo sinällään. Ajankohtaisuudestaan johtuen siinä oli vielä sen verran suuri hybris päällä, että analyyttisyys sai antaa tilaa intohimoisuudelle.
Taiteellista teatteri etsimässä -teos paikkaa tätä aukkoa, ja on ottanut oikeastaan nimensäkin Turun johtajakauden suuresta päämäärästä. Långbacka tiivisti taiteellisen teatterin ideaalin kahdeksaan teesiin, jotka löytyvät nyt kirjaan painettuna. Taiteellisen teatterin perusajatuksia olivat (ja ovat yhä?) muun muassa "olla oppositiossa vanhaa, kivettynyttä teatteria vastaan", "muuttaa aktiivisesti oman yleisönsä rakennetta ja itse teatterielämystä", "etsiä työmetodeja, joihin sisältyy kokonaisnäkemys teatterista" ja "motivaatio, joka ulottuu elämän ylläpitämisen, olemassaolon jatkamismiotivaation ohi".
Långbackan ja Holmbergin ottaessa yhdessä vastaan Turun kaupunginteatterin johtajuuden 1971, Suomen teatterielämä eli merkittävää murrosta. Nuoren radikaalisukupolven myötävaikutuksella tapahtunut vanhan arvomaailman alasajo oli saavuttamassa teatterinkin: 70-luvun alussa syntyivät ensimmäiset ammatilliset vapaat teatteriryhmät, 1971 keväällä oli Jouko Turkan ympärille kietoutunut Joensuun teatterikapina ja uusi näytelmäkirjailijoiden polvi alkoi päästä esiin.
Kaiken tämän keskellä monissa kaupungeissa kunnalliset teatterilautakunnat tappelivat uusia tuulia vastaan, ja yrittivät pitää kaupunginteattereiden hallinnon ja ohjelmiston säätelemisen vallastaan kiinni. Radikaalit ja konservatiivit näkemykset törmäsivät ryskyen, näkyvimmin ja kuuluvimmin juuri Turussa.
Långbackan sieluun Turun taistelut näyttävät jättäneen syviä arpia, sillä kirjan teksti kääntyy paikka paikoin katkeransävyiseksi – mieli on yhä musta, vaikka melskeistä on kulunut jo 40 vuotta. Sääli, sillä taiteellinen syväluotaus ei ehkä pääse parhaisiin ulottuvuuksiinsa näin virittyneessä tilassa. Nyt ihan ansiosta kanonisoidun "Turun kotkien" kauden taiteelliset voitot tuntuvat jopa jäävän kakkoseksi kulttuuripoliittisten takaiskujen rinnalla. Niitä voittojahan tuolta ajalta riitti, niin Långbackalle ja Holmbergille ohjaajina kuin taiteellisen teatterin ja ensemble-ajatuksen tavoittelussa.
Jälkikäteen ajateltuna suuri yhteentörmäys Holmbergin ja Långbackan teatteri-ideologian ja konservatiivisen turkulaisen kulttuuriestablishmentin (jota muun muassa Turun Sanomat ja tamperelainen teatteripaavi Olavi Veistäjä tuolloin häikäilemättä tukivat) kesken oli taistelu, joka oli pakko käydä pois. Jos se Långbackaa yhtään lohduttaa, sillä oli myös pysyvää merkitystä suomalaiselle kulttuurielämälle.
Virhearvioista suurin
Långbackan kirja on positiivisimmillaan ja vapautuneimmillaan juuri Närpiön kahdentoista kesän ohjauksia ja "vapauden vuosia" 1977-82 käsitellessään. Pääosassa on teatterin tekeminen itse, ei happamien pihlajamarjojen natustelu. Tosin vähän karvaita ovat kommentit tuolle aikavälille osuneesta uudesta, Pete Q -esityksen liikkeellepanemasta sukupolvi-ilmiöstä, joka ravisteli ideologisia dogmeja. Tunnustuksellinen marxilainen Långbacka ja hänen teatteri-isminsä olivat tietysti tuon porukan eräitä maalitauluja.
Seuraavaa siirtoaan, suostumista Helsingin kaupunginteatterin pääjohtajaksi 1982, Långbacka näyttää muistavan uransa suurimpana virhearviointina.
Jos olivat tappelut Turussa kovia erityisesti aatteellisista syistä, niin Helsingissä ne kävivät raskaiksi kunnallisbyrokratian sanelemista periaatteellisista syistä. Långbackan maine oli tiedossa, eivätkä etenkään kokoomuksen kunnallispoliittiset vaikuttajat halunneet antaa hänelle tuumaakaan periksi. Pienistäkin asioista saatiin aikaan suuria skismoja, ja näin muistelmakirjakin on välillä kuin joku juonittelutrilleri. Ei siis ihme, että ne suuret ohjaukset jäivät tuona aikana vähiin, minkä Långbacka toki itsekin myöntää. Marat/Sade ja Galilein elämä ovat kuitenkin tuolta ajalta sellaisia järkäleitä, joita yhä muistellaan.
Oma episodinsa noina Helsingin johtajavuosina on välirikko Helsingin Sanomien kanssa, ensin Långbackan päreet paloivat Jukka Kajavan kritiikeistä, sitten Kirsikka Moringin. Hesari arvostelikin tuolloin varsin kirpeästi kaupunginteatterin linjauksia, mihin sillä tietysti oli kaupungin ykköslehtenä oikeus ja velvollisuuskin, jos aihetta kerran näki. Långbackan johtamisolosuhteiden koko kuvaa sekään ei nähnyt, joten nykyvalossa ja jälkiviisaasti joitakin hyökkäyksiä voi pitää kohtuuttomina.
Näkemyksellisyyttä ja sivaltelua
Ralf Långbacka on armoitettu teatteri-ideologi, visionääri ja analyytikko. Ja pirun ärhäkkä poleemikko, jolla on pitkä muisti ja lievä taipumus pitkävihaisuuteen. Tällä yhdistelmällä syntyy sekä kiinnostavaa että kipunoivaa muistelmakirjallisuutta. Yli- ja vyön alle lyönneiltäkään ei aina vältytä.
"Taiteellista teatteria etsimässä" on paikoin raflaavaa ajankuvaa vuosikymmeniltä, jolloin riitelivät sekä asiat että miehet. Aatteellisuuttakin oli vielä olemassa. Kohujournalismi ei edes elänyt nykyisenkaltaista kissanpäiviään, mutta silti jääräpäinen Långbacka pääsi usein otsikoihin.
Millaisia pistekokoja reviteltäisiinkään Turun ja Helsingin kaltaisista teatteritaistoista nykypäivänä, jolloin jo pelkkä Kansallisteatterin aie tehdä näytelmä suomalaisesta urheilusankaruuden säälimättömimmistä puolista saa lööpit huutamaan "kohunäytelmästä" ja erään edesmenneen hiihtäjän kunnian puolesta?
