Ganesin huoleton heinäsirkka
Honey Aaltonen teki yhdessä Vesa Kontiaisen ja Kjell Starckin kanssa 2002 pätevän ja mukavan Hurriganes-historiikin. Viime vuonna ilmestyi Albert Järvinen -vainaasta John Fagerholmin kirjoittama hieno elämäkerta, joka olisi ansainnut ehdottomasti Tieto-Finlandia-ehdokkuuden, vaan ilman jäi.
Tänä syksynä nuo molemmat kirjat kustantanut Johnny Kniga on julkaissut elämäkerrallisen teoksen Hurriganes-basisti Cisse Häkkisestä, tekijänä taas Honey Aaltonen. Sille Tieto-Finlandian vaatiminen olisi ehkä ollut turhaa. Ei kirjan tason vuoksi vaan tyylin, se kun menee lähelle proosatarinaa.
Kirja
Honey Aaltonen:
Cisse Häkkinen
Johnny Kniga 2011, 288 s.
"No mut ilman muuta"
Tapaninpäivänä 1990 alkoholiperäiseen sairauteen vain 39-vuotiaana menehtynyt Cisse (oikealta nimeltään (Hugo Christer) Häkkinen oli Hurriganesin katseenvangitsija, klovni ja hurmurikin, vaikka ei varsinaisesti kerubilta näyttänytkään. (Hurmurin vakanssi tosin meni aina niinä ajanjaksoina, kun Ile Kallio oli kitarassa.)
Cisse oli lavalla se showmies, joka toi rentoa rellumeininkiä kitaristi Albert Järvisen totisen eleettömyyden ja rumpupatteriston taa jäävän Remun pomottajahahmon rinnalle. Cisse toteutti lavalla itseään, sillä samanlainen huoleton heinäsirkka hän oli siviilissäkin. "No mut ilman muuta..." oli perusmyönteisen Cissen suusta usein kuultu lause, ja tuo miehen höveli luonne johdatti hänet moniin iloihin ja tietenkin myös hankaluuksiin. Cisse oli avokätinen siipiveikoille, reilu ystävä ystäville ja seurallinen tuikituntemattomienkin kanssa.
Honey Aaltosen kirja kertoo tarinaa juuri tuosta Häkkisestä. Se ei ole niinkään muusikkoelämäkerta vaan nimen omaan tarinallinen näkökulma pidetyn jätkän elämään huippusuositun bändin jäsenenä. Cisse näyttäytyy kirjan sivuilla samanlaisena niin Hurriganesin ollessa aallonharjalla kuin bändin vähemmän loistokkaina loppuaikoina.
Kiinnostavimmillaan eli "ennekuulumattomimmillaan" Cisse-kirja on seuratessaan veijarin elämää hänen omassa ystäväpiirissään, ei rockstarana vaan reteenä hauskanpitäjänä. Häkkisen seurassa viihdyttiin ja viihtymisessä paloi rahaa. Cisse ei todellakaan ollut mikään kamreeriluonne, ja siten oli vähän kohtalon (ja päällikkö Remun) ivaa, että hänen harteilleen rysähti aikoinaan Hurriganesin firman konkurssi.
Cissen persous viinaksille näyttäytyy tarinan alussa hilpeänä ilonpitona, mutta näkymä muuttuu kirjan loppusivuille edetessä yhä traagisemmaksi. Honey Aaltonen ei sen enempää mässäile kuin silottele aiheella, vaan kuvaa sen vääjäämättömänä, ikään kuin predesinoituna tapahtumakulkuna.
Murheellisesta loppuratkaisustaan huolimatta Cisse-kirjalla on valoisa ilme, ja sen voisikin päättää kuin Väinö Linna sotaromaaninsa: aika velikulta.
