Ihmisenveistäjät ei ole kepää ajanvietettä.
Markku Toivosen satiiri puree yhteiskuntaan - "Ei ammu hehtaaripyssyllä"
Sitten Veikko Huovisen ja Erno Paasilinnan, kirjalliseen kenttäämme ole satiirikkoja uskaltautunut. Pelottaako Voltairen piikikäs maine ja kuolematon iva? Suomalainen huumori on tossumaista ja kertakäyttötavaraa.
Markku Toivonen on pitkän linjan kirjoittaja: toimittaja, lehtikuvaaja, sanataideopettaja, prosaisti, lyyrikko. Ihmisenveistäjät on raikas veto Toivoselta. Satiirin luonteeseen kuuluu, että se vertautuu olemassa olevaan todellisuuteen. Tässä yhteiskunnassa kyllä riittää rappaamista.
Kirja
Markku Toivonen:
Ihmisenveistäjät
Satiireja
Savukeidas 2011, 194 s.
Toivosen tyyli on mehevä. Paikka paikoin tekstissä on niin riemastuttavia älynväläyksiä, että lukija tulee nyökytelleeksi Toivosen suursiivoukselle. Lisäksi Toivosen satiirit eivät ole mitään minuuttinovelleja. Jokainen "teilattava" asia käsitellään useasta näkövinkkelistä. Toivonen olisi voinut työstää satiirinsa tavallisiksi novelleiksi, mutta silloin tekstistä olisi taittunut kärki ja terävyys. Hyvä näin.
Yllättää Toivonen osaa. Joku saattaa pitää varsin makaaberina ajatusta ruumiiden kierrätyksestä uusiokäyttöön, jopa ravinnoksi. Osittain tämän menetelmän jo toteuttivat natsit keskitysleireissä. Toivosen satiiri lähtee filosofisesta ihmettelystä. On paljon järjettömiä piirteitä karvattoman homo erectuksen käyttäytymisessä ja sosiaalisessa touhuamisessa. Homo ludes, leikkivä ihminen, voisi käyttää enemmän työ. ja vapaa-aikaansa leikkimiseen. Iloinen työntekijä kaunistaa koko maisemakonttorin.
Toivonen on ladannut täyslaidallisen satiireja. Toivonen ei ammu hehtaaripyssyllä. Hän pyrkii todistamaan väitteensä. Tekstin, kirjailijan ja lukijan vuoropuhelu saa harvoin näin vekkuleita piirteitä. Mehän luemme painettua tekstiä otsa rypyssä kuin jumalansanaa. Kirjailijat eivät ole jumalia, kaukana siitä. Toivonen on tässä tapauksessa kasvattanut itselleen sarvet.
Rivien välissä on sentään myötätuntoa meitä ihmispoloisia kohtaan. Ei tunnu oikein mukavalta, kun paperikin kehitetään ravinnoksi, postiluukusta tulvivat mainokset ovat arvokkaita ilon tuojia kuin tuhannen euron setelit. Kirkoista tehdään kaiken kansan marketteja, joissa piispat heiluvat hihat ylhäällä öylättejä jakamassa. Kolehtirovoille on saatava vastinetta.
Kerjäämisestä tulee must-ilmiö. Varakkaat jättävät Armanin pukunsa kotiin henkariin ja vetävät ylleen ohikulkijoihin vetoavat ryysyt. Jokainen omantunnon omaava kansalainen luonnollisesti kilauttaa kippoon muutaman euron. Nyt ei olla köyhiä ja kipeitä!
Pääsemisestä lehden avustajaksi maksetaan lehdelle. Tämähän on jo lähes totta, mikäli arvostelijain liiton tutkimuksiin on uskominen.
Kun valmisteilla oleva lakiluonnos dymaamiseksi demokratiaksi lähivuosina tulee toteutumaan, yhteiskuntamme on jo melkein valmis. Uskokoon ken tahtoo. Dynaamista on eurojen kassavirta apua huutaville EU.maille.
Satiirisen ilotulituksen päättää "Salainen taide". Entinen taidesalonkien leijona. Sallinen, katoaa julkisuudesta. Mediapersoonansa menettäminen taiteilijalle merkitsee myös leivän loppumista. Kuvataidekriitikko pääsee kuitenkin Sallisen jäljille ja löytää tämän Riihimäeltä Adele-tädin naapurista. Muutaman oluen jälkeen Sallinen tunnustaa, että hän ei enää milloinkaan aseta töitään näytteille. Sallinen on totaalitaiteilija, joka maalaa korkeintaan Jumalan silmille. Suurin osa töistä katoaa savuna taivaalle. Vakavasti puhuen, onko Suomen kaiken maailman ismeistä juopuneella taiteella unohtaa Sallisen kaltaiset suuruudet?
Kirjailija on lähtenyt muokkaamaan ihmistä ja tämän käyttäytymistä. Teoksen nimi on osuva. Ihmisenveistäjät ei ole kepää ajanvitettä, se on hyvin kirjoitettua satiiria, jossa kaikieksi onneksi, on aimo annos huumoria.
