Orhan Pamukin toinen romaani sijoittuu vuoden 1980 kesään.
Turkkilaisen sukuhistorian pihdeissä - Orhan Pamukin varhaisteos on suomennettu
Kuva: Pertti Nisonen
Vuoden 2006 nobelisti, turkkilainen Orhan Pamuk (s. 1952) on nykyään sitä kastia, että uutuuksien rinnalla myös varhaisteoksia julkaistaan järjestelmällisesti suomeksi. Uusi kirja on Pamukin toinen romaani, alkuaan vuodelta 1983.
Romaani sijoittuu vuoden 1980 kesään, vaikka pääosa tapahtuu muistoissa vuosikymmentenkin takaa. 1980 Turkkia ravistelivat poliittiset levottomuudet, jotka lopulta johtivat maan toiseksi viimeisimpään sotilaskaappaukseen. Sotilaiden uhkaa ei kirjassa kylläkään mainita suoraan.
Kirja
Orhan Pamuk:
Hiljainen talo
Suom. Tuula Kojo
Tammi 2011, 433 s.
Pamuk on jälleen ollut otsikoissa Turkin erikoisen, nyttemmin lievennetyn sensuurilain vuoksi. Hänelle ajettiin 2006 tuomiota Turkin kunnian loukkaamisesta. Syytteet raukesivat, mutta korvattiin lisäsyytteellä, jollaiset ovat olleet maassa viime aikoina yleisiä. Viime maaliskuussa Pamuk sai vajaata 2500 euroa vastaavan sakon kunnianloukkauksesta, joka liittyi tutkittavan kaappaussalaliiton julkistamiseen.
Sukutapaaminen meren rannalla
Näyttämönä on pieni merenrantakaupunki tunnin ajomatkan päässä Istanbulista. Se on muuttunut hiljaisesta syrjäkylästä suosituksi lomapaikaksi.
Kylän vanhimpiin asukkaisiin kuuluu 90-vuotias Fatma, leski ja isoäiti, jonka luokse Istanbulissa asuvat lapsenlapset ovat tulossa kesänviettoon. Heistä vanhin, Faruk on akateeminen historioitsija, tämän sisar Nilgün vasemmistolainen sosiologian opiskelija. Pikkuveli Metin käy eliittilukiota, elätellen haaveita pikaisesta muutosta Amerikkaan. Sisarusten vanhemmat ovat kuolleet jo 60-luvulla.
Fatman isoa taloa pidetään salaperäisenä, jopa aavemaisena. Sen vanhuudenheikko, samalla tyrannimainen valtiatar poistuu talosta vain käydäkseen sukuhaudalla. Hänen taloudenhoitajanaan ja miespalvelijanaan on 55-vuotias kääpiö Recep, jonka asema suvussa on epäselvä. Hän on talon tukipilari, mutta hautoo katkeria ajatuksia "isorouvasta". Hänen veljenpoikansa, kouluikäinen Hasan on lapsena ollut usein talossa, vaikka asuu muualla ramman isänsä luona.
Ankara isä rähisee jatkuvasti Hasanin koulutyöstä. Poika pyöriikin mieluummin äärinationalistisen nuorisojengin liepeillä. Jengi vihaa kommunisteja, vannoo isänmaan ja Jumalan nimeen ja maalaa seiniin oikeistolaisia iskulauseita, mutta saattaa haluta jotain näyttävämpääkin. Hasanille tulee ristiriitaisia tunteita, sillä hän on salaa rakastunut vasemmistomieliseen Nilgüniin.
Kolmantena ihmisryppäänä seurataan istanbulilaista nuorisoporukkaa, joka on tullut lomakaupunkiin rällästämään, kaahaamaan autoillaan ja vetämään päihteitä. Heidän koplassaan kehitellään ja kuvitellaan kaikenlaisia rakkaussuhteita. Hasanilla ja Metinillä on heihin kosketus, mutta muutoin kolmet päähenkilöt tulevat tekemisiin vain satunnaisesti.
Yksinäinen neropatti
Tarinan rakenne on aluksi vaikeaselkoinen. Minäkertojana vuorottelee joku päähenkilöistä, puheenvuoron siirtyessä varottamatta lukujen keskelläkin. Eniten ovat äänessä Fatma ja Recep.
Fatma linnoittautuu muistoihinsa. Hänen elämäänsä oli hallinnut ja hallitsee yhä 1942 kuollut aviomies Selâhattin, lääkäri joka pakotettiin 70 vuotta sitten pois Istanbulista. Poliittisena syynä oli Selâhattinin radikaali modernismi, usko luonnontieteisiin ja tietenkin ateismi. Yhteiskunnan muutokset eivät sallineet paluuta, vaikka siihen ei enää tainnut olla haluakaan.
Selâhattin antoi praktiikkansa kuihtua omistautuen suurelle projektille. Hän sulkeutui laatimaan 49-osaista, kaikenkattavaa ensyklopediaa, joka esittäisi maailman kaikki ilmiöt turkiksi. Mitään jumalaa ei varsinkaan tarvittaisi. Hän jopa muutti sukunimekseen Darwininpoika. Hän myönsi, että "lännessä" asiat oli jo selvitetty jopa täydellisesti, mutta vihkimyksenä olikin johtaa Turkki pois vuosisataisesta pimeydestä.
Suuruudenhullu pakkomielle johti sekopäisyyden ja vararikon partaalle. Fatma joutui koru korulta antamaan myötäjäisensä myytäviksi, mistä on yhä raivoissaan. Salâhattin on kuolleenakin yksi päähenkilöistä. Hänen tragikomediassaan Pamuk fantisoi kiteytyksen intohimoista, joilla kamppailtiin Turkin modernisaatiosta.
Salâhattin ei muutenkaan ollut häävi aviomies. Rapajuoppona perhedespoottina hän piti räikeää peliä piian kanssa Fatman silmien edessä. Tämä johti suureen, vaiettuun tragediaan, johon liittyivät Recepin ja hänen veljensä syntyperä ja vammautumiset. Ruman kuvion hidas paljastuminen on tarinan jännitysmomentteja. Salâhattin vaikutti myös siihen, että ainoan pojan, lapsenlasten isän elämä kääntyi onnettomaksi ja päättyi ennenaikaisesti.
Räyhäjengin muotokuva
Muistojen ja muiden sisäisten monologien lisäksi muutamaan kesäpäivään mahtuu myös reaaliaikainen toimintajuoni.
Maanlaajuisissa levottomuuksissa nationalistijengikin koventaa otteitaan. He uhkailevat kauppiaita lopettamaan "kommunististen" lehtien myynnin ja kiristävät heiltä rahaa. Ilmassa leijuu väkivaltaa.
Hasan riutuu viha-rakkaussuhteessa Nilgüniin ja ryhtyy vaanimaan tätä. Kun jengi tajuaa Hasanin tuntevan tytön, joka ostaa vasemmistolehtiä, he aikovat pahoinpidellä tytön, ilmeisesti lievästi. Asiat karkaavat käsistä tavalla, jonka teksti esittää vangitsevan tiheästi. Seuraukset ovat traagiset.
Valaisevassa jengikuvassa tärkeintä on äärioikeistoksi muokattu nationalismi. Ääri-islamisteja jengiläiset eivät ole, vaikka vaativat uskonnon kunnioitusta. He eivät edes puhu Allahista vaan jumalasta yleensä. Kaikkea siivittää syrjäytynyt turhautuminen, joka kerjää kunnioitusta lähipiiristä. Jengin ilkein syytös Hasanille on "seurapiirityttöön" rakastuminen.
Äärinationalismi osoittautuu yleisen kansallisen epätoivon ja alemmuudentunnon yhdeksi muunnelmaksi. Politiikasta ja luokkataustasta riippumatta kaikkialla vollotetaan "kirotusta kotimaasta", joka vaatisi radikaalia muutosta tai josta mieluiten olisi päästävä pois.
Tarinoiden voima
Faruk seuraa harhailevissa kunnianhimoissaan tahtomattaan Salâhattinia. Hän uppoutuu arkistoihin vailla selviä suunnitelmia, uskoen kuitenkin löytävänsä uuden, mullistavan käsityksen Turkin historiasta.
Faruk pilkkaa ammattitautia kyhätä lähteistä mielivaltaisia "tarinoita". Hän pitää parempana esittää historian palaset sellaisinaan, jolloin niillä "...ei ole mitään tekemistä yhdenkään toisen kanssa, niillä ei ole alkua eikä loppua, ei taustaa eikä jatkoa, ei syytä eikä seurausta - - - ei tarinaa joka sitoisi kaikki toisiinsa."
Siitäkään ei tule mitään. Ajatusta voi silti verrata Pamukin kirjalliseen laatuun. Varhaisteoksena romaani tuntuu aluksi noudattavan Farukin ohjelmaa. Sen huikeat vyörytykset näyttävät esittävän kaaoksen "sellaisenaan", kun taas mahdolliset syysuhteet ja yhteydet kätkeytyvät loputtomiin poimuihin ja laskoksiin.
Romaani esittää vimmaisen voimakkaasti pelot, raivon, kaunat, epävarmuuden ja epätoivon, jotka vallitsevat sekä muistoissa että nykyhetkessä. Silti pinnan alla kehkeytyy tarkkoja juonikuviota, joissa kirkastuu niin tragediaa kuin suurta komiikkaakin. Myöhemmin Pamuk on oppinut tempun vielä taidokkaampana. Historia voi edelleen olla yhtä sekamelskaa, mutta mieltä siihen tulee vain tarinoista.
