Iron Sky (2012), Timo Vuorensolan natsifantasia kaipaisi rajumpaa revittelyä

Ajatusleikki avaruuteen ampaisseista arjalaisista olisi ollut vielä kutkuttavampi joskus vuosikymmeniä sitten, kun johtavien kansallissosialistien kohtaloa oikeastikin arvuuteltiin emmekä tienneet kuumatkailusta mitään. Kuinka hykerryttävää olisikaan ollut katsoa Iron Sky (2012) silloin, kun Adolf Hitleriä ei ollut vielä julistettu kuolleeksi Länsi-Saksassa (1957), Adolf Eichmannia napattu (1960), Martin Bormannin jäämistöä löydetty (1972) tai avaruutta valloitettu (Laika 1957, Gagarin 1961, Armstrong 1969).

Nyt kuvitellaan osan natsifanaatikoista livenneen jollakin ilveellä kuuhun heti toisen maailmansodan jälkeen ja perustaneen sinne rotuideologialtaan puhdasoppisen yhdyskunnan. Tukikohdassa on valmisteltu salassa neljännen valtakunnan paluuta maahan yli seitsemänkymmenen vuoden ajan. Onkin hiukan outoa, että huipputeknologia on vienyt natsit satojentuhansien kilometrien päähän ja pitänyt yhteisön elossa, muttei ole kehittänyt heille edes normaalia pöytätietokonetta.

B-fantasia ja yritys satiiriksi

Salaisuuden selville saava musta jenkkiastronautti pakotetaan yhteistyöhön natsien kanssa ja matkaamaan uudeksi Führeriksi kaipaavan konnan seurueessa kotiplaneetalle. Siellä ensimmäistä virkakauttaan elävä naispresidentti, Sarah Paliniksi versioitu vempula, janoaa sotaa, jonka hän sitten saakin. Lopulta natsitkin painavat helvetinkoneensa Götterdämmerungin kaasua.

Sinänsä kiehtova, mutta kauhean ohut ja ilmeinen juoni käy selväksi miltei kättelyssä, minkä seurauksena jo toinen näytös alkaa käydä puuduttavaksi. Tehostepuoli toimii näissä puitteissa ihan mallikkaasti, mutta varsinaiset avaruusarmadojen taistelut jäävät silti puhdittomiksi. Tahallisen b-fantasian odottaakin olevan tietyssä mielessä tönkkö, mutta voi vain miettiä, kuinka paljon hauskempi ja hävyttömämpi juttu voisi olla jonkun Leslie Nielsenin tai edes Eddie Murphyn kasvoilla ja ajoituksella. Saksalainen kulttitähti Udo Kierkin jää aika toimettomaksi muun huseerauksen seassa. Hullun natsitohtorin tytär on kyllä viehko tapaus, mutta perhefilmin kehys rajoittaa rajumman revittelyn mahdollisuuksia.

Tieteiscampia kaipaaville elokuvan yleisilme on liian huoliteltu ja nykyajasta pumppaava poliittinen satiiri pinnistellyn päälleliimattua. Jenkit ovat röyhkeitä ja tyhmiä, pohjoiskorealaiset Johtajansa pauloissa ja suomalaiset puolueettomia. Koska naurattaa?

Valtava ennakkohype pitää huolen siitä, ettei teos varmaankaan floppaa, mutta word-of-mouth ratkaisee.