Tauno Palo ja Tuulikki Paananen Ossi Elstelän tyylikkäässä art deco- lavastuksessa Valentin Vaalan elokuvassa Mieheke (1936).
Design Helsinki-elokuvissa - elettiinpä ennen tyylillä
Kuva: Kosti Lehtinen
Vanhojen Suomi-filmien kuvauspaikkojen tunnistelu on monen elokuvafriikin mielipuuhaa, eikä useilla kultaisen studioaikakauden kyhäelmillä oikein muuta innostavaa annettavaa olekaan. Näkymät kadotetusta Helsingistä – myöhempinä vuosikymmeninä puretut rakennukset ja täyteen rakennetut ennen niin avarat maisemat – ruokkivat aivojen nostalgiakeskusta sekä mielihyvällä että menetyksen surulla.
Tänään avautuvassa Helsingin kaupunginmuseon näyttelyssä "Enemmän funkista, Reino!" suodaan oivallinen mahdollisuus tällaiseen nostalgiatrippailuun, ja vielä laajennetusti. Näyttely syventyy paitsi arkkitehtuurin myös designin läsnäoloon Helsinkiin sijoittuvissa elokuvissa 1930-luvulta aina 1960-luvun loppuun. Samalla se tarjoaa kurkistusikkunan sellaisten monesti katveeseen jäävien elokuvatuotantojen ammattilaisten kuin lavastajien ja puvustajien työhön.
Näyttely
- "Enemmän funkista, Reino! – Design Helsinki-elokuvissa" -näyttely avoinna Helsingin kaupunginmuseossa Sofiankatu 4, ma-pe klo 9–17, la-su 11–17 13.1. 2013 saakka. Vapaa pääsy.
- KAVA:n kokoama näyttelyyn liittyvien elokuvien esityssarja pyörii elokuvateatteri Orionissa koko vuoden.
Elokuvantekijät hurmaantuivat 1930-luvulla Helsingin muuttuvasta kaupunkikuvasta ja erityisesti funkiksen invaasiosta.
Näyttelyn varsinainen emo on samanhenkisen haikeansuloisen elokuvallisen matkan menneeseen kirjassaan "Asuuko neiti Töölössä?" (yhdessä Outi Heiskasen kanssa) tarjonnut Minna Santakari. Hän on itsekin varsinaiselta ammatiltaan elokuvalavastaja, piirongin päällä muun muassa lavastus-Jussit elokuvista Onnen maa ja Akvaariorakkaus), joten silmää ja sydäntä aihepiirin riittää. Hän kertoo tarjonneensa ideaa kaupunginmuseolle heti, kun designpääkaupunkius ratkesi Helsingin eduksi, eikä museolla paljon kulunut harkinta-aikaa näyttää vihreää valoa innostavalle hankkeelle.
Töölön kutsu
Kaupunginmuseon päänäyttelytilassa Sofiankadulla matkaa elokuvien Helsingin näkymiin ja tyyleihin tehdään väljästi kronologisella aikajanalla alkaen 1930-luvulta, jolloin suomalaisten elokuvaimperiumien SF:n ja Suomi-Filmin kulta-aika alkoi. Katse kiinnittyy heti Erkki Karun vuonna 1935 ohjaamaa Syntipukki-elokuvaa esittelevään kokonaisuuteen, jolla on näyttelyyn tiivis kytky. Elokuvan tapahtumat keskittyivät Sampo-nimiseen tavarataloon, ja siksi sitä kuvattiin muutama vuosi aiemmin avatussa Stockmannin liikepalatsissa; aiemminhan "Stokkan" kauppahuone sijaitsi juuri samassa rakennuksessa, jossa kaupunginmuseo toimii nyt, ja itse asiassa Syntipukkia esitelläänkin muinaisen Stockmannin rautaosaston tiloissa.
Sofiankatu oli merkittävästi läsnä myös noin neljännesvuosisata myöhemmin tehdyissä ensimmäisissä Komisario Palmu -elokuvissa, sijaitsihan Helsingin pääpoliisiasema ennen niillä kulmilla. Matti Kassilan ohjaamat Palmu-elokuvat kaikkinensa ovat ansaitusti näyttelyssä hyvin esillä.
1930–40-luvun elokuvissa pääsi vahvasti esiin pohjoiseen koko ajan levittäytynyt Töölö. Näyttelyssä töölöläistä arkkitehtuuria ja ajan hengen mukaista elämäntyyliä välittää Valentin Vaalan Mieheke-elokuva, jonka tapahtumat tiivistyivät Töölöntorin miljööseen. Elokuvan tyylikkäästä lavastuksesta vastasi Ossi Elstelä, joka tultiin tuntemaan myös ohjaajana ja Punainen Mylly -revyyteatterin perustajana.
– Elokuvantekijät hurmaantuivat 1930-luvulla Helsingin muuttuvasta kaupunkikuvasta ja erityisesti funkiksen invaasiosta, joka näkyi hyvin muun muassa juuri Taka-Töölössä. Ei siis ihme, että Töölöstä tuli tuolloin myös monien elokuvantekijöiden asuinsija, kertoo Minna Santakari.
Valentin Vaalan elokuvat Juurakon Hulda (1937) ja Dynamiittityttö (1944) nousevat itseoikeutetusti kaupunginmuseoon näyttelyssä vahvasti esiin, sillä molemmissa miljöökuvaus ja tyyliseikat pääsevät hyvin esiin. 1941 startannut Suomisen perheestä kertovien elokuvien sarjaakin esitellään näkyvästi ja syystä, sillä niissä lavastaja Aarre Koiviston luomissa interiööreissä nousivat keskiluokkaisen suomalaisen porvarisperheen elämäntapa ja tyylimaut herkullisesti näkyville.
Tulevaisuus. Nyt.
Helsingin World Design Capital -vuoden ohjelmaan kuuluva "Enemmän funkista, Reino" -näyttely (joka on ottanut nimekseen repliikin ensimmäisen naisohjaajamme Glory Leppäsen elokuvasta Onnenpotku vuodelta 1936) esittelee myös toisen tyylillisen murrosvaiheen, kun käännyttiin 1960-luvulle. Suuret studiothan tulivat silloin tiensä päähän ja T. J. Särkän ja Risto Orkon kaltaisten filmimogulien oli annettava tilaa uusille tekijöille. Heistä ovat erikseen esillä erityisesti Jörn Donnerin, Risto Jarvan ja Maunu Kurkvaaran tietyt filmityöt, sillä kukin heistä otti 1960-luvun elokuvillaan myös osaa keskusteluun kaupunkikuvan rajusta muutoksesta.
Ihan viimeisellä seinällään näyttely tarttuu Jarvan Ruusujen aika -elokuvaan (1969), joka oli harvinainen tulevaisuuskuvaus Suomesta ja Helsingistä. Mikä olikaan vuosi, johon sen tapahtumat sijoittuivat? Kyllä, 2012! Nyt on lystikästä katsoa, millaiseksi tämä hetki kuviteltiin reilu 40 vuotta sitten. Kalustuksesta löytyi muun muassa ilmatäytteisiä muovinojatuoleja ja kuosit olivat suurikuvioisia Marimekkoja – jälkimmäisten renessanssihan onkin on täyttä todellisuutta.
Enemmän funkista, Reino!" -näyttelyssä pyörii totta kai koko ajan näytteinä elävää kuvaa esille nostetuista elokuvista. Valokuvien sekä säilyneiden esineiden ja pukujen ohella kannattaa perehtyä näyttelyn runsaisiin tekstiplansseihin, joista löytyy paljon triviaa ja anekdootteja suomalaisen elokuvan tuotannollisilta kultaisilta vuosikymmeniltä.
