Säilöttyjä unelmia (2012): Ruuan tuotantoketjussa kätensä likaavat ihmiset avaavat sieluaan

Teurastaja. Puolalainen Andrzej haluaa kostaa vaimonsa uskottomuuden, vaikkei ole itse sen viattomampi.

• Jaa Facebookissa
• Twitter
• Lähetä sähköpostilla
• Tulosta
• Jaa palvelussa

Laatunsa puolesta Katja Gauriloffin ensimmäinen pitkän teatterielokuvan mitat täyttävä dokumentti voisi toistaa tempun, jossa saman tuotantoyhtiön aiempi teos Miesten vuoro (2010) onnistui: siis murtautumaan maksavan yleisön todelliseksi vaihtoehdoksi ja viidenkymmenentuhannen katsojan elokuvaksi.

Kolttasaamelaisen, joskin valtakulttuurissa varttuneen Gauriloffin edellinen, omasta perimästään ponnistava 55-minuuttinen Huuto tuuleen (2008) palkittiin Valtion elokuvataidetoimikunnan laatutuella. Hänen uutuutensakin kurkottaa kohti yhdentynyttä Eurooppaa. Se ei kalpene tippaakaan minkään uuden ulkomaisen dokumentin rinnalla ja on paitsi sisällöllisesti myös visuaalisesti poikkeuksellisen pohdittu ja kuviltaan tarkasti rajattu elokuva.

Olisi sääli, jos ristiriitaisia tuntemuksia herättävä aihepiiri vaikeuttaisi sen lähestymistä. Elokuva kertoo kotimaisten markettien hyllylle päätyvän, meille puoli-ilmaisen tölkkiruuan vaiheista brasilialaisilta malmikaivoksilta suomalaisten ostoskärryihin. Kuvat kiviröykkiöitä möyhentävistä kaivinkoneista aloittavat ja toisiaan muistuttavat säilykepurkkirivistöt kauppakeskuksessa päättävät ajattelulle avonaisen dokumentin, joka hienojen elokuvien tavoin kertoo paljon myös kohtaustensa ulkopuolelta. Siksi sen kuviin on niin helppo unohtua.

Historian haju

Säilöttyjä unelmia (2012) voisi helposti olla vain tuotantoketjun tuhansia kilometrejä, maita ja olosuhteita taivasteleva vihreä dokumentti, joka kiinnostaisi lähinnä eläinten hyvinvoinnista ja hyväksikäytöstä huolestuneita järjestöjä ja muita aktivisteja. Haluan korostaa, ettei elokuva missään tapauksessa ole yksinkertainen tai mustavalkoinen. Siitä välittyy moraali, mutta omantunnon ääni jätetään henkilökohtaiseksi, kunkin tavallaan käsittelemäksi kysymykseksi.

Valtavat yksiköt ja yksilömäärät sekä tehotuotannon tavat seuraavat luistavan koneiston mekaanista logiikkaa, jonka kamera joka tapauksessa tallentaa huikaisevan riipaisevasti. Suuhun laittamallammekin on historia, ja jos elokuvassa olisi haju, se löyhkäisi. Mutta niin vain ketju tarjoaa elannon elokuvan kolhituille henkilöille, joilla ei ehkä olisi muuta vaihtoehtoa. Kenen vika se on?

Ote suuresta kaaresta ja aiheesta on intiimi ja hauras, ja pääosassa ovat työtä tekevät ihmiset. Heistä esimerkiksi Neuci ei muista olleensa koskaan onnellinen, tatuoitu teurastaja Andrzej vannoo koston nimeen ja lievän kehitysvamman kanssa elävä Sebastian toivoisi tyttöystävää, vaikka hän kuvaileekin sikoja luotettavammiksi kuin ihmisiä. Tässä esimerkki ajatukset elokuvan ulkopuoliseen maailmaan vievästä tuokiosta, jolle tekijät herkistävät korvansa.

Kierros sikatehtaalta vilja-aittaan leikkaa paksun siivun eurooppalaisen työläisen arkista elämää. Ilojen ja surujen erittely ja tapa kertoa ne elokuvassa ovat viimeisen päälle ja lähellä tyyliä, jolle tuottaja Joonas Berghällin Miesten vuorokin rakentuu. Ihmisten pettymyksiä nähneillä kasvoilla sekä heidän käsiensä kautta kulkevissa eläimissä viipyilevä ilmaisu paljastaa hiljalleen, ketkä maksavat laskua meidän vauraudestamme.

Olematta hiukkaakaan hyökkäävä tai epäkunnioittava haastattelemiaan ja katsojia kohtaan Katja Gauriloffin erinomainen dokumentti osoittaa globaalia sosiaalista omaatuntoa näyttämällä sen, että käsissämme on verta.