Uutispäivä Demarin elokuvakriitikon Rane Aunimon valinta vuoden parhaaksi ensi-iltaelokuvaksi ilmestyi helmikuussa.
Kymmenen parasta ensi-iltaelokuvaa vuonna 2011 - rankka mutta humaani realismi puri
Taide on myös viihdettä, ja siksi tehdään listoja. Olen valinnut kymmenen parasta ensi-iltaelokuvaa vuodelta 2011. Niistä jokunen on valmistunut edellisvuonna, mutta ehti Suomeen vasta 2011. Ja näin sen näin.
Kriittinen kritiikki palvelee arvosteltavaa ja lukijaa, mutta myös kirjoittajaa. Kun näkemys on tiukka, perspektiivi historiallinen ja tehtävä selvä, jyvät ovat jo eroteltuina akanoista. Miettimistä jää vähän.
Ensin kaivoin esiin ne ensi-illat, joita olen pitänyt mestarillisina eli "viiden tähden" elokuvina. Niitä ei tarvinnut laskea.
Seuraavaksi tarkistin erinomaiset eli "neljän tähden" ohjaukset. Vuosittain niitä tuntuu olevan puolentusinaa, joten kaikki mahtuivat mukaan.
Kymmenen lista vaati siis pohtimiseksi kutsuttavaa muutaman elokuvan osalta. Niitä valitessani sallin itselleni jonkin verran henkilökohtaisia mieltymyksiä ja ajattelin myös lajityyppejä. Aika helposti ne viimeisetkin lopulta löytyivät.
Elokuvien asettaminen järjestykseen oli sitten hiukan visaisempi juttu. Tein työn tosissani, mutta tuntemukset tahtovat vaihdella viilauksessa vaikkapa vuodenaikojen mukaan. Eli luettehan sillä varoituksella ja rajauksella.
Mistä lukija eniten yllättyy? Ehkä siitä, etteivät kattaukseen mahtuneet vuoden kehutuimpiin Suomessa ja maailmalla lukeutuneet The Tree of Life ja Le Havre.
10. Lisa Aschan: Apinatytöt
Muodoltaan ehyt ja psykologisesti vankka esikoisteos erottuu myönteisesti nuorisofilmien valtavirrasta, joten nostan sen tässäkin esiin. Ohjaaja itse kutsuu sitä moderniksi lännenfilmiksi, mutta minusta sen sävyt ovat trillerimäisiä. Kuinka vain, elokuva iskee kiinni kasvavien tyttöjen kahteen itsenäistymisen kehitysvaiheeseen kipeästi ja tarkkanäköisesti. Joillekin elokuvan teemat tuovat varmasti mieleen toisen ruotsalaisen filmin, Fucking Åmålin (1998), vaikken missään tapauksessa kutsuisi tätä lesboelokuvaksi.
9. Ashgar Farhadi: Nader ja Simin: Ero
Nykypäivän Iraniin sijoittuva elokuva ei ole nimestään huolimatta yksittäisen liiton päättymistä ruotiva eroraportti vaan välirikon epäsuoria heijastusvaikutuksia ympäristöön tarkkanäköisesti puiva monisyinen fresko vuorottelevine näkökulmineen ja niistä avautuvine tulkintahorisontteineen. Joustamattomien ihmisten takertumisessa periaatteisiinsa korostuu impulsiivisten hätäratkaisujen kestämättömyys, mutta myös paikallaan jumittavan patriarkaalisen yhteiskunnan uudistuksia jarruttavat pullonkaulat.
8. Woody Allen: Midnight In Paris
Tuotantovauhdillaan nuorempansa häpäisevän neurootikon 41. elokuva on romanttinen fantasia luovuudentuskaa ja rakkaudennälkää potevasta käsikirjoittajasta, eli juuri sellainen komedia, jota me häneltä toivomme. Hän ei ole yhdistellyt toden ja sadun kerrostumia toisiinsa yhtä nautittavasti ja svengaavasti sitten Kairon purppuraruusun (1985). Owen Wilson ohjaajan alter egona yllättää.
7. Lars von Trier: Melancholia
Ihanteet törmäävät todellisuuteen myös tanskalaisriivaajan elokuvissa, joissa henkilöt joutuvat todistamaan pienuuttaan. Maailmanloppua julistava fantasia avaa Wagnerilla ja digitaalisesti manipuloiduilla, maalaustaiteen syövereistä ammentavilla otoksilla päättyen kuvaan Tellukseen iskeytyvästä planeetasta. Kuka muu tällaista, elämän, kuoleman ja uskon ikuisuuskysymyksiä pohdiskelevaa art house -katastrofielokuvaa tekisi, ellei "hullu" mies Tanskanmaalta?
6. Darren Aronofsky: Black Swan
New York City Ballet´n tiloihin sijoittuva elokuva on viime vuosien uskaliaimpia amerikkalaistrillereitä. Piinaavimmissa klaustrofobisissa jaksoissa arkimaisemaa ei enää erota unista, harhoista ja painajaisista. Näin totaalisesti ohjaaja ei ole kaapannut katsojaa mukaansa sitten Unelmien sielunmessun (2001), vaikka laveammasta ryhmävalaisusta onkin taas palattu syvyyssuunnassa subjektiiviseen yksityiskurimukseen.
5. Sylvain Chomet: Illusionisti
Jacques Tatin alkuperäiskäsikirjoitukseen perustuva lumoava animaatio sijoittuu 1960-luvun taitteeseen ja kertoo ikääntyneestä, kovasti muuan herra Hulot´ta muistuttavasta silmänkääntäjästä. Aika on ajamassa hänen ja perinteisten temppujen ohi populaarikulttuurin uusien muotojen saavuttaessa yhä suuremman suosion. Kaksin kuljettu matka nuoren ihailijatytön kanssa avautuu monitasoiseksi, luultavimmin myös ohjaajan omaa asemaa alallaan Disneyn puristuksessa kommentoivaksi piirrosrunoelmaksi.
4. Debra Granik: Winter´s Bone
Ozark-ylängön perukoille Amerikan keskilänteen sijoittuvan teoksen ankea miljöö, westerneistä tuttu etsimisen teema ja rikosfilmeistä perua oleva äkkiarvaamaton väkivalta (tai sen uhka) risteyttävät John Boormania, John Fordia ja Coenin veljeksiä piinaavasti tihenevään korpirealismiin. Kylmä ja kova maa, eristäytyneenä elävä yhteisö ja sen armottoman sisäisinä säilyvät jännitteet luovat juurevan taustan perheen pelastamisesta kertovalle yksinkertaiselle juonelle, jossa ei ole mitään ylimääräistä.
3. Maiwenn (Le Besco): Polisse
Virkavallan erikoisyksiköstä kertova ohjaus on varmasti kaikkien aikojen realistisin fiktioelokuva poliisin lastensuojelutyöstä, joka kysyy ennen kaikkea henkistä kanttia. Saastassa polviaan myöten kahlaavista kukaan ei voi säilyttää ikuisesti viattomuuttaan, koskemattomuuttaan tai terveyttään. Kipeää teemaa kuvataan kiitettävän monisyisesti ja herpaantumattomasti. Lopetus nostaa sydämen kurkkuun.
2. Nicolas Winding Refn: Drive
On tietysti arveluttavaa suitsuttaa elokuvaa, jossa lyödään haarukkaa silmään ja veistä kurkkuun sekä kaahataan autoilla tuhatta ja sataa. Uhkaavana väreilevä yömaailma, äärilinjoja pehmentävä kuvaus, äkkiväärien käänteiden napakkuus sekä kauniin ja julman hätkähdyttävä vuorottelu iskevät silti lujaa. Ja taas Tanskasta (ohjaaja), yhdestä Euroopan johtavasta elokuvamaasta.
1. Mike Leigh: Vuosi elämästä
Kuten kaikki hienot elokuvat, myös vuoden parhaana pitämäni ohjaus kertoo pienistä ja yksinkertaisista asioista, joissa on elämämme pohja. Lontoolaisen lähiönaapuruston mikrokosmos rakentuu kokoonpanoaan ja tunnelmiaan tiuhaan vaihtaville päivällisille ja illanistujaisille. Ei voi kuin hämmästellä brittirealismin ja -humanismin mestarin tuntosarvien herkkyyttä tämän kosketellessa arkisia iloja ja suruja sivistyksen, kokemuksen ja ymmärryksen tuomalla viisaudella. Olen miettinyt tätä elokuvaa koko vuoden, ja se vain paranee vanhetessaan.
