KOLUMNI
Samaan englantilaisohjaajien sukupolveen ja tinkimättömään tekijäkaartiin jo edesmenneen Derek Jarmanin, Sally Potterin, Peter Greenawayn ja Mike Leigh´n kanssa lukeutuva Terence Davies on valmistanut pitkiä elokuvia harvakseltaan ja pieteetillä, vastustaen siis myös teoillaan alan amerikkalaistumista, jota hän on sanallisesti arvostellut haastatteluissaan.
Erityisryhmiä käsittelevissä elokuvissa sisällön valistuksellinen puoli tapaa jyrätä taiteellisen ja johtaa kiusallisiin ohjelmajulistuksiin. Sellainen on esimerkiksi vammaisten tarpeista puhuva kotimainen Vähän kunnioitusta (2010), jonka tavoite on kaunis ja hyvä, mutta tulos hymistelevien muottien mukaan nuotitettua opetusdraamaa, josta kukaan ei voi pahoittaa mieltään.
Afrikkalaisen elokuvan festivaali HAFF näyttää Helsingissä loppuviikon mantereeen nykyelokuvien parhaimmistoa. Nyt kolmatta kertaa järjestettävässä elokuvan juhlassa nähdään dokumenttia, draamaa ja komediaa yhteensä 13 Afrikan eri maasta. Festivaalin teemana on tänä vuonna Siltojen rakentaminen.
Viktor Jerofejev kutsuu itseään Venäjän vapaimmaksi mieheksi, vaikka kirjailija on elänyt hallinnon hampaissa jo vuosikymmeniä. Suomalainen dokumentaristi Ari Matikainen päästää ääneen toisinajattelijan, jonka mielestä vapaa on jos on riippumaton.
Kirjailija Viktor Jerofejev sanoo aina vastustaneensa Neuvostoliiton valtakoneistoa. Kuitenkaan hän ei voinut ikinä kuvitellakaan, että järjestelmä jonain päivänä romahtaisi. Yhtä odottamatonta hänestä oli viime joulukuussa alkanut kansan voimakas liikehdintä valtaapitäviä vastaan.
Marvelin luomuksista Kostajat-sarjakuva sai alkunsa vuonna 1963 sisältäen jonkinlaisen supersankarien Dream Teamin, unelmajoukkueen. Sen jäsenistä kaikilla on jokin erityinen kyky tai voima.
Rock-toimittajasta elokuvaohjaajaksi ryhtyneen Cameron Crowen filmit pohtivat mukautumisen vaikeutta sosiaalisten verkostojen paineissa ja odotuksissa, mikä sopii hyvin yhteen hänen taustansa kanssa. Usein hänen elokuviensa henkilöt hakevatkin vielä paikkaansa tai ovat muuten vain huikentelevaisia, joskus itsekeskeisiä ja moraalittomiakin ja juuri siksi jonkun oikean ihmisen elämästä tunnistettavia harhailijoita.
Suomen ainoa Hollywood-tähti Taina Elg sekä Ingmar Bergmanin muusa Harriet Andersson ovat Sodankylän elokuvafestivaalien vieraita kesäkuussa. Muihin nimekkäisiin tekijävieraisiin lukeutuvat eurooppalaisen elokuvataiteen mestari, unkarilainen ohjaaja Béla Tarr ja amerikkalainen Alan Rudolph.
Matti Kassila, 88, voisi henkisen vireytensä perusteella tehdä edelleen elokuviakin, sillä sanottavaa riittää. Vastaanotettuaan elämäntyöpalkinnon Jussi-gaalassa vuosi sitten hän ihan oikein nosti esille uuden suomalaisen fiktioelokuvan sisältöpuolen puutteet. Myös nyt hän opastaa nuorempiaan vaalimaan kansallista kirjallista perimää ja suosimaan suuria aiheita. Ne kun tuntuvat kelpaavan vain Timo Koivusalolle.
Amerikkalaista keskiluokkaa kalvavaa pahoinvointia aineellisessa yltäkylläisyydessä on möyhitty lukemattomissa draamoissa etenkin sen jälkeen, kun Todd Solondz murskasi kulissit palasiksi riipaisevassa satiirissaan Onni (1998).
Viihteen tylsistymiskuolema
Martha Marcy May Marlene (2011) - eli kuinka kultti viettelee karkulaiset
Kirjavisa: "Turmiolan Tommi taas herää henkiin..."
Kassila muistelee taas - jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin hampaankolossa
Tampereen Nevermind on energisoiva esitys elämän vaivalloisuudesta
A Dangerous Method (2011): Mielen mestarien seksisotkut Cronenbergin elokuvassa
Guggenheim sai haastajan - SDP:n Wallgren: "Muuttaa poliittisen tilanteen täysin"
Suorasukaisesti psykoosin syövereistä