Kokoomuksen kausi alkoi viimeistään viime vaalikaudella.
Kolmas hegemonia
Kuva: Lehtikuva
Sotien jälkeen sosialidemokraattien voimavarat olivat kiinni kommunismin vastaisessa taistelussa. Sitä käytiin ennen kaikkea työpaikoilla ja ammattiyhdistysliikkeessä, mutta enemmän tai vähemmän kaikilla yhteiskunnan sektoreilla.
Kommunistit olivat aikansa persuja. He juoksivat oikeilta kuulostavien iskulauseiden innoittamina sokeasti johtajiensa osoittamaan suuntaan, kohti toteutuskelvotonta yhteiskuntaa, demokraattisia prosesseja halveksien. Johtajien ja tavoitellun yhteiskunnan arvomaailma paljastui monelle myötäjuoksijallekin vasta jälkikäteen.
Vaikka kansalaiset äänestivät nimenomaan porvarihallituksen talouslinjan kumoon, on pääministeripuolueena kuitenkin sen talouslinjan pääsuunnittelija kokoomus.
Sosialidemokraatit lopulta voittivat taistelun, ja Suomi pelastui monen kaltaisensa pienen maan kohtalolta. Voimia se vei, ja ne voimat olivat tietenkin pois jostakin muusta.
1950- ja 1960-luvuilla Suomessa vallitsi maalaisliitto-keskustan hegemonia. Se oli paljolti Urho Kekkosen aikaansaannos. Hän onnistui monopolisoimaan Suomen idänsuhteet itselleen ja sitä kautta myös puolueelleen. Ulkopolitiikka ohjasi myös sisäpolitiikkaa, ja yhtenäiskulttuurissa vallitsi vain yksi totuus.
***
Jo eduskuntavaaleista 1966 kepulaisten hegemonia alkoi kuitenkin horjua. Seuraavalla vuosikymmenellä se liudentuikin punamullaksi, ja lopulta painopiste siirtyi sosialidemokraattien eduksi niin, että suurimpana puolueena SDP oli aina hallituksessa.
Sosialidemokraattien johdolla Suomesta rakennettiin pohjoismainen hyvinvointivaltio. Osaltaan siitä on kiittäminen suomalaisen puoluekentän pirstaleisuutta. Vaikka sosialidemokraattien kannatus ei milloinkaan noussut yhtä korkeaksi kuin muissa Pohjoismaissa, mahdollisti suurimman puolueen asema meidän järjestelmässämme tilanteen, jota voi kutsua sosialidemokraattien hegemoniaksi.
Jokainen hyvinvointiyhteiskunnan rakennusvaihe edellytti taistelua ja kompromisseja, mutta yhtä lailla jokainen kompromissikin vei maata eteenpäin, ja aina samaan suuntaan. Mallia otettiin länsinaapureista.
SDP:n valtaa vahvisti se joukkovoima, jota suurten ikäluokkien tulo politiikkaan edusti. Moni virkauralle päätynyt laski aivan oikein, että kannattaa tunnustaa sitä väriä, joka on aina vallassa, ja vaikutusmahdollisuudetkin ovat suuressa puolueessa paremmat kuin pienessä. Pian sosialidemokraattien tukena olikin osa virkakuntaa, valtionlaitosten kulmahuoneista aina kunnantalojen käytäville.
SDP:n hegemoniaksi voi kutsua 1980- ja 1990-lukuja, vaikka ajanjakso jo 1970-luvun puolella alkoikin.
***
Maalaisliitto-keskustan aikakautta seurannut sosialidemokraattinen jakso ei päättynyt mitenkään tarkkarajaisesti, niin kuin ei edellinenkään. Perustellusti voi sanoa, että SDP:n hegemonia ainakin katkesi jo 1990-luvun alussa Esko Ahon porvarihallituksen aikana. Toisaalta keskustan ja kokoomuksen porvarihallitus ei pyrkimyksistään huolimatta pystynyt vielä silloin murtamaan hyvinvointiyhteiskunnan perusrakenteita. SDP oli oppositiossakin liian vahva vastavoima, yhdessä ammatillisen työväenliikkeen kanssa.
Joku voi arvioida, että SDP:n johtoasema päättyi Paavo Lipposen toisen hallituksen jälkeen. Yhtä lailla taitekohtana voi pitää vuoden 2007 maalisvaalien tulosta, jonka seurauksena maahan syntyi toinen porvarihallitus. Se velkaannutti maan ennätysnopeasti, jakoi valtiontalouteen syntyneen pelivaran pois veronalennuksina varakkaille ja aiheutti taitamattomalla talouspolitiikalla kokonaistuotannon laskun, jota Yhdysvalloista 2008 alkanut finanssikriisi pahensi.
Viime eduskuntavaaleissa SDP oli maan toiseksi suurin puolue. Se on mukana kuuden puolueen yhteishallituksessa oikeastaan siksi, ettei hallituksen muodostaminen muilla kokoonpanoilla onnistunut. Tästä asemasta SDP onkin onnistunut kääntämään talous- ja EU-politiikan suuntaa järkevämmäksi, mutta tuskin kukaan väittää, että SDP:n hegemonian kausi edelleen jatkuu.
***
Sotien jälkeen kolmas hegemonia, kokoomuksen kausi, alkoi viimeistään viime vaalikaudella. Henkisessä mielessä jo kuusi vuotta sitten, kun Sauli Niinistöstä tuli porvarien perintöprinssi. Porvarihallituksen aikana kokoomus politisoi virkanimitykset 1970-luvun malliin. Varsinkin virkakoneiston yläpäässä alkoi jäljellä olevien sosialidemokraattien vaihto "sitoutumattomiin" porvareihin tai muihin kokoomuslaisiin.
Nousu suurimmaksi puolueeksi eduskuntavaaleissa sinetöi valta-aseman. Kokoomuksenkin täytyy kiittää monipuoluejärjestelmämme pirstaleisuutta: Vaikka kansalaiset vaaleissa äänestivät selvin numeroin nimenomaan porvarihallituksen talouslinjan kumoon, on pääministeripuolueena kuitenkin sen talouslinjan pääsuunnittelija kokoomus. Kansalaisten vastalause kanavoitui niin moneen puolueeseen, ennen muita perussuomalaisiin, että kokoomus jäi suurimmaksi.
Aika pienellä, vähän yli viidenneksen kannatuksella, Suomessa pääsee valta-asemaan. Kokoomuksen nousua on tietysti pönkittänyt sen vahva napanuora työnantajajärjestöihin, mikä takaa parhaat taloudelliset resurssit. Maassa puhutaan eläkeiän alarajan nostosta siksi, että työnantajat ovat siihen tavoitteeseen hirttäytyneet, ja kokoomuksen kautta heillä on mahdollisuus asiaan vaikuttaa.
Toinen kokoomuksen nousun pönkä on tietysti porvarimedian vankkumaton tuki. Ilman salaliittoteorioitakin on selvää, että politiikassa menestyy paremmin, jos juoksee valtamedian kanssa samaan suuntaan. Euroopan velkamaiden rahoituskriisissä on jo aikoja sitten osoittautunut kestäväksi kannaksi se, jonka SDP:n eduskuntaryhmä toukokuussa 2010 otti.
Samaan aikaan kokoomuksen valitseman linjan noudattamisesta on aiheutunut suurta vahinkoa, mutta tämä ei ole asiaa mediasta seuraavalle suurelle yleisölle ollenkaan selvää.
***
Sivistyneimmät porvaritkin nykyään jo myöntävät, ettei enää ole merkitystä, miten asiat ovat. Tärkeintä on, miltä ne näyttävät. Koska mielikuvat liikuttavat äänestäjiä, puolueet keskittyvät asemoimaan itseään suhteessa muihin, eli rakentamaan imagoaan.
Kokoomuksen johtoajatuksena on jo jonkin aikaa ollut esiintyä vastuunkantajien puolueena. Esiintyypä Jyrki Katainen pääministerinä tai puolueensa puheenjohtajana, sana vastuullisuus kuuluu melkein joka lauseessa. Sillä luodaan mielikuvaa, jonka mukaan asetelma politiikassa on vastuulliset vastaan populistit. Se vetoaa maan tulevaisuudesta aiheellisestikin huolta kantavaan keskiluokkaan.
***
Niin paljon kuin keskustassa tällä hetkellä tapellaankin, yksi teema toistuu yhtä hyvin Mari Kiviniemen kuin Paavo Väyrysenkin puheissa. Se on kaikenlaisen keskittämisen vastustaminen. Kepun mukaan asetelma on siis keskittäjät, joiksi leimataan nykyiset hallituspuolueet, vastaan hajauttajat, joita keskusta mielestään itse edustaa. Samalla teemalla voi puhua niin kuntauudistuksesta kuin EU-linjasta.
Perussuomalaiset on menestynyt vaaleissakin rakentamalla mielikuvaa EU-byrokratiasta, jonka vastakohta on tietenkin persujen oma Suomi-onnela. Ei ole väliä, onko kumpikaan käsite milloinkaan vastannut todellisuutta, mielikuva on joka tapauksessa vahva.
Vihreällä aatteella ei ole ollut mainittavaa sisältöä oikein missään vaiheessa, ja vihreät sen tietävät itsekin. Siksi jotakin on täytynyt kehittää. Vihreät yrittävätkin omia itselleen suvaitsevaisuuden, jonka vastavoima ovat tietenkin suvaitsemattomat. Presidentinvaaleissa teema saikin nostetta äänestäjien keskuudessa, ja suvaitsevaisuus on nopeasti vakiintunut virheiden itsemäärittelyn fraseologiaan siinä toivossa, että se kantaisi vielä kuntavaaleissakin.
Sosialidemokraatit ovat olleet tässä lajissa huonoja. Oikeudenmukaisuus ja työ ovat kestäviä arvoja, mutta selvästikin niitä on vaikea asemoida sellaiseksi vastakkainasetteluksi, jota nykyinen poliittinen kulttuuri edellyttää.
Ei riitä, että toimitaan vaalilupausten mukaisesti. Seuraavissa vaaleissa ei kukaan sitä edellistä ohjelmaa kuitenkaan muista. Luetelluista puolueista SDP on ainoa, joka ei määrittele itseään viholliskuvan kautta. Koska muutkin asemoivat itseään vastustajien avulla, pitäisi sosialidemokraattienkin ehkä osoittaa arvojensa vastavoimat.
Juha Peltonen
Demari.fi
Lisää aiheesta
