Presidentti Martti Ahtisaaresta ilmestyi kirja viikko sitten.
Mara marisee
Katri Merikallion ja Tapani Ruokasen toimittama Martti Ahtisaaren elämäkerta "Matkalla" ilmestyi viikko sitten. 640-sivuisen kirjan saama julkisuus on keskittynyt pääasiassa siihen, miksi Ahtisaari ei ollut presidenttiehdokkaana vuoden 2000 vaaleissa, ikään kuin Ahtisaaren urassa ei muuta huomionarvoista olisikaan. Kirjanjulkistukseen liittyvissä haastatteluissa Ahtisaari itse on perustellut asiaa lähinnä toteamalla, ettei hänellä ollut jatkokaudelle tarvetta. Presidenttikautensa jälkeen hänellä ei myöskään ole "ollut tarvetta" liittyä uudelleen SDP:n jäseneksi.
Kunkin henkilökohtaiset tarpeet ovat asiassa tietenkin yksi, varmasti merkittäväkin, tekijä. Presidenttien valintaan, ainakin demokratioissa, vaikuttaa kyllä moni muukin tekijä. Nekin ovat merkittäviä. Eri puolueiden jäseniksikin monet liittyvät erilaisten tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Monella henkilökohtainen tarve ei ole edes päällimmäinen syy.
Voi olla niinkin, että istuva presidentti ei jatkokaudelle pääse, vaikka haluaisikin. Siinä tarvitaan kampanjoiva presidentti.
Rivien välistä luettaessa Ahtisaarella tuntuu olevan jotakin merkillistä katkeruutta entistä puoluettaan kohtaan. Merkillistä se on siksi, että ilman puoluetta Ahtisaari ei todennäköisesti olisi ollut monissakaan niistä tehtävistä, joissa on ollut, eikä ainakaan Suomen presidenttinä. Sen takia Maran marinaa on vähän hankala käsittää, vaikka se porvarilehdistössä vahvistuukin todellisuutta suurempiin mittasuhteisiin.
***
Vuoden 1994 presidentinvaalien alla asuin Nurmijärvellä ja kampanjoin siellä Ahtisaaren puolesta aivan Mara-kampanjan alusta asti. Melkein koko Ahtisaaren presidenttikauden asuin sitten Lahdessa ja toimitin siellä kerran viikossa ilmestyvää sosialidemokraattista Viikko-Hämettä.
Alueellisen lehden toimituksesta en seurannut valtiollista politiikkaa kovinkaan tarkoin, mutta SDP:n järjestöväen kanssa olin tekemisissä päivittäin. Muistan, kuinka 1990-luvun lopulla herätti ihmetystä, ettei Ahtisaarelta kuulunut ilmoitusta jatkohaluista. Ei ollut niin, ettei olisi kysytty. Tiettävästi puoluesihteeri Kari Laitinen kävi useankin kerran Linnassa selvittämässä Ahtisaaren omia mielialoja asiassa, mutta ainakaan minun tietooni ei mitään vastausta tullut.
Minun tietooni Ahtisaaren vastaus olisi tosin tullut vain siinä tapauksessa, että se olisi ollut yleisesti SDP:n jäsenistön tiedossa. Jälkikäteen tiedetään, ettei selkeää vastausta saanut Laitinenkaan.
Lopulta alkoi jo muita ehdokkaita ilmoittautua ja puolueosastot heitä asettivat. Silloin oli selvää, että SDP:n presidenttiehdokkaasta vuoden 2000 vaaleissa järjestetään jäsenäänestys, niin kuin tapahtui.
Esivaalin voitti silloinen ulkoministeri Tarja Halonen. Huolimatta siitä, että hänen gallupkannatuksensa pysyi alle 20 prosentissa aivan vuoden 1999 lopulle, Halonen voitti myös varsinaiset presidentinvaalit vuonna 2000.
Vuoden 2006 presidentinvaalien alla SDP ei järjestänyt ehdokkaasta jäsenäänestystä, koska muita ehdokkaita ei ollut.
Varsin yleisen käsityksen mukaan istuvan presidentin ei olisi soveliasta osallistua puolueiden esivaaleihin. Puolueista puhuminen monikossa on tässä yhteydessä kyllä turhaa, sillä esivaaleja on Suomessa järjestänyt vain SDP.
Voi olla niinkin, että istuva presidentti ei jatkokaudelle pääse, vaikka haluaisikin. Siinä tarvitaan kampanjoiva presidentti. Niin on muuallakin.
***
Merikallion ja Ruokasen kirjasta olen ehtinyt lukea vain seitsemännen luvun "Miksi toista kautta ei tullutkaan?" Sen perusteella kirja on hyvin toimitettu, ja tätäkin kysymystä valaistaan monipuolisesti. Kirjoittajat eivät ole tyytyneet haastattelemaan vain ilmeisimpiä lähteitä, eivät liioin esittelemään yksipuolisesti omia arvailujaan.
Todennäköistä on, että Ahtisaaren presidenttikausien jäämiseen yhteen vaikuttivat osaltaan kaikki ne eri tekijät, joita kirjassa seikkaperäisesti kuvataan. Oliko jokin yksittäinen tekijä ratkaiseva, saattaa olla kirjassakin esiin tuleville toimijoille, Ahtisaari itse mukaanlukien, liian vaikea kysymys vastattavaksi.
Ilmeiseksi johtopäätökseksi jää, että jos Ahtisaari olisi riittävän ajoissa, alkuvuodesta 1999, SDP:lle ilmoittanut pyrkivänsä jatkokaudelle, hänet olisi todennäköisesti valittu SDP:n ehdokkaaksi ilman esivaalia. Mihin lopputulokseen se taas itse vaaleissa olisi johtanut, on enää pelkkää jossittelua.
