Entinen pääministeri Matti Vanhanen ja kirjan kirjoittaja Eveliina Talvitie.
Heinäseiväs joka halusi olla mies
Kuva: Lehtikuva
En ole vielä kokonaan lukenut Eveliina Talvitien kirjoittamaa kirjaa Matti Vanhanen – mies joka halusi olla asia. Olen sitä selaillut, ja ilahduttavan helppolukuiselta se vaikuttaa. Lisäksi olen seurannut Matti Vanhasen haastatteluja asiasta kirjan 19.10. tapahtuneen julkistamisen jälkeen. Kirja perustuu Vanhasen haastatteluihin ja päiväkirjamerkintöihin, ja asioita on taustoitettu myös monien mediavaikuttajien lausunnoilla. Kirjan aiheena on Vanhasen suhde mediaan pääministerikausiensa aikana.
Siinä perustellaan ja avataan monia ratkaisuja nyt, kun niistä ei enää aiheudu yhtä suuria otsikoita kuin tilanteen ollessa päällä.
Asuntomessuilla käyminen perheen kanssa ei todellakaan ole perheen esittelyä julkisuudelle vaan messuihin tutustumista perheen kanssa.
Vanhanen on monessa asiassa oikeassa. Asuntomessuilla käyminen perheen kanssa ei todellakaan ole perheen esittelyä julkisuudelle vaan messuihin tutustumista perheen kanssa. Asuntomessut lienee maan suurin perhetapahtuma. Harvoin siellä yksin liikkuvia perheenisiä tai -äitejä näkee.
Samantyyppistä keskustelua heräsi kaksi viikkoa sitten, kun Paavo Lipposen vaimo ja tyttäret olivat paikalla SDP:n puoluevaltuuston kokouksessa, joka päätti Lipposen asettamisesta puolueen presidenttiehdokkaaksi.
Olisihan ollut kummallista, jos muutaman sadan metrin päässä kokouspaikalta asuva perhe ei olisi tullut paikalle todistamaan perheen isän historiallista hetkeä. Etenkin, kun perheen äidin luottamustehtävään kansanedustajana läsnäolo kokouksessa joka tapauksessa kuuluu.
Silti Lipposten kohdallakin on oltu näkevinään jotakin poikkeuksellista, "amerikkalaistyylistä" perheen mukaantuloa vaalikampanjaan. Enemmänkin taitaa olla niin, ettei aiemmilla pääehdokkailla ole ollut niin nuoria lapsia kuin Lipposen perheessä on. Heistä vasta yksi on täysi-ikäinen.
***
Vanhasen kohdalla yllättävää on vain se, että median toimintatavat näyttävät tulleen hänelle itselleen niin suurena yllätyksenä. Vanhanen on aiemmalta ammatiltaan itsekin toimittaja.
Vanhasen tausta sekä toimittajana että poliitikkona on kuitenkin paikallislehtijulkisuudessa. Siinä oman kunnan eturivin päättäjiä esitellään mahdollisimman myönteisessä valossa, näiden omilla ehdoilla ja paikallislehden levikkialueen –nykyisin jakelualueen – edunvalvojina pahaa maailmaa, yleensä valtiota, vastaan.
Seuraavassa paikallislehden numerossa palstatilaa saa sitten toisen porvaripuolueen ehdokas. Jos paikkakunta on niin pieni, että sieltä vain yksi poliitikko on noussut valtakunnan sarjaan, täytyy tyytyä tekemään joka numeroon juttu samasta poliitikosta. Sellaisessa tapauksessa, jossa oman kunnan kansanedustajien joukossa sattuu olemaan joku sosialidemokraatti, riittää parin kolumnin lisäksi itsenäisyyspäivän alla tehty juttu siitä, kuinka meidän paikkakunnalla valmistaudutaan Linnan juhliin. Paikallinen kauppakamari ei enempiä vaadi.
Paikallislehtijulkisuus on täysin eri maailma kuin iltapäivälehtien maailma, jossa poliitikko pyritään esittämään mahdollisimman epäedullisessa valossa. Varsinkin sellainen poliitikko, joka on kaukaa 35 kilometrin takaa pääkaupunkiin tullut viisauksiaan esittelemään. Erityisen alttiiksi median hyökkäyksille joutuu tietenkin sellainen poliitikko, joka ei suostu pääkaupunkilaisten tapaan teeskentelemään, että viini on hyvä ruokajuoma, vaan juo maitoa tai mehua. Tai jollakin muulla tavalla rikkoo "tärkeintä on, mitä muut minusta ja meistä ajattelevat" -koodia. Sen koodin rikkojat murentavat iltapäivälehtien valtaa.
***
Monissa asioissa Vanhanen on myös väärässä. Hän itse sotkee useita pääministerin virkatehtäviin kuuluvia asioita ikään kuin samanarvoiseksi mediakohinaksi kuin niin sanotut naisseikkailunsa.
Vanhasen pääministerikausien aikana suomalaista politiikkaa leimallisesti järisyttänyt porvaripuolueiden vaalirahankeruu yksittäisiltä suuryrittäjiltä sivuutetaan kirjassa kokonaan. Mitään uutta tietoa Vanhasen osuudesta kepun äänestäjiltä pimittämän rahantekokoneen rakentamisessa kirja ei anna, vaikka sen osuuden on täytynyt olla keskeinen. Vanhasen viimeisten pääministerivuosien aikana vaalirahasotku vaikutti keskeisesti myös Vanhasen omaan kuvaan julkisuudessa. Silti sitä ei käsitellä kirjassa, jonka aiheena on nimenomaan Vanhasen suhde mediaan.
Ylen Silminnäkijä-ohjelman syyskuun lopulla 2009 käynnistämä lautakasajupakka sen sijaan saa kirjassa kokonaan oman, 13-sivuisen lukunsa. Ohjelmantekijät väittivät varmentaneensa lausunnon, jonka mukaan Vanhaset eivät maksaneet itse kaikkia rakennustarvikelaskujaan Nurmijärven Lepsämässä sijaitsevassa omakotihankkeessaan.
Vanhasen vastareaktio oli seitsemän minuutin mittainen tiedotustilaisuus, jossa hän vaati tilaisuudessa läsnä ollutta mediaa esittämään todisteita väitteen tueksi. Kun toimittajien joukosta ei käsiä noussut, Vanhanen lopetti tiedotustilaisuuden.
Eveliina Talvitien mukaan Vanhanen kirjoitti samana päivänä päiväkirjaansa: "Ylen edustajilta loppui rohkeus. Silloin kyllä riittää sankaruutta kun itse pääsee nöyryyttämään haastateltavaa, yllättämään ja leikkaamaan haastattelun mieleiseensä juoneen sopivaksi, mutta avoimeen ja julkiseen otteluun kanssani eivät ryhtyneet."
Avoimen ja julkisen ottelun Vanhaselle olisi tarjonnut oikeudenkäynti. Yleisradio oli kertonut, että ohjelmantekijöillä on väitteelle valaehtoinen todistaja, joka on valmis tulemaan oikeuteen, mutta ei julkisuuteen ilman oikeudenkäyntiä. Oikeusprosessin saattoi käynnistää vain Vanhanen itse, eikä hän sitä tehnyt.
Sillä ei ole kovin paljon todistusvoimaa, että Vanhanen kertoo kirjassa ja siihen liittyvissä haastatteluissa kulkeneensa jupakan jälkeen jonkin aikaa taskussaan jokin lista rakennustarvikkeiden hankinnoista siltä varalta, että jotakin yksilöityä olisi kysytty. Ottelu jäi ratkaisemattomaksi.
***
Ehkä kirjan huolestuttavin näkökulma koko lautakasajupakkaan avautuu siitä, että Silminnäkijä-ohjelman lähetysiltaa seuranneessa Vanhasen ja avustajiensa aamupalaverissa "päädyttiin siihen johtopäätökseen, että Ylen päämääränä on kaataa hallitus".
Jos poliittiset päätöksentekijät todella pitävät mahdollisena, että valtionyhtiön eli valtion omistaman tiedotusvälineen päämääränä voisi olla hallituksen kaataminen, siis yhtiönä, täytyy tämmöinenkin ottaa Yleisradion rahoituksen järjestämisessä huomioon. Johan ainakin persujen riveistä on lausuttu niinkin, että Ylen rahoituksen voisi kokonaan lopettaa.
