Porvarilliseen Suomeen?
Päivystävillä dosenteilla ja muilla mielipideautomaateilla on ollut viime viikkoina kysyntää, kun tiedotuskanava jos toinenkin on kysellyt kommentteja presidentinvaalin ehdokkaisiin, kampanjointiin ja tietysti tuloksiin.
Kun itsekin kuulun tuohon maineeltaan kyseenalaiseen klaaniin, niin analyyseja tulee seuratuksi kiusaantuneen kaksijakoisin mielin. Uudet oivallukset ovat aina harvassa, ja ne muuttuvat hetkessä yleisiksi itsestään selvyyksiksi. "Asiantuntija" kutistuu rituaalin osaksi, tylsäksi tai hiukan huvittavaksi rooliaan täyttäväksi puhuvaksi pääksi.
Mikko Majander
- Kirjoittaja on Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja.
Sosialidemokraatit ja vihreät ovat Suomessa tuhlanneet vuosien varrella paljon voimia keskinäiseen nokitteluun, ellei suorastaan vihanpitoon. Porvarisvallan vahvistuessa ei siihen luulisi olevan enää varaa.
Toisaalta kollegoja kohtaan tuntee sympatiaakin. Ei se niin auvoista ole muotoilla kameran edessä tai mikrofonin ääressä nasevaa ja nerokasta, saati tyhjentävää näkemystä. Eikä selittelyille ole yleensä sijaa, jos kommentti ei kerralla osu kohdilleen. Nauhoituksista taas saa jännittää, miten sanomiset pätkitään ja pilkotaan itse lähetykseen.
Kirjoittamisen kanssa on hiukan helpompaa. Ei kolumnikaan toki veny kattamaan kaikkia näkökulmia, mutta ehtii siinä sentään pyöritellä ja perustella jotain itse hedelmälliseksi arvioimaansa teemaa. Ja lopputuloksen tunnistaa omakseen.
Eli yritetäänpä tältä pohjalta, vielä kerran näistä presidentinvaaleista.
***
Historiantutkimuksen paradokseihin kuuluu, että vaikka jokin tapahtuma ei faktana muutu, se saa merkityksensä vasta osana laajempaa yhteyttä ja pitempikestoista kehitystä. Mutta silloinkin näkökulmia on enemmän kuin yksi. Tulkinta riippuu siitä, mihin tarinaan asiat liitetään.
Me emme tosiasiassa tiedä mitään siitä, miltä Sauli Niinistön nousu presidentiksi tulee näyttämään vaikkapa parin vuosikymmenen perspektiivissä. Jääkö valinta kuriositeetiksi, vai symboloiko se kestävästi jotain suurempaa Suomen poliittisessa historiassa.
Kyösti Kallio ei ole jäänyt kirjoihin vahvana presidenttinä, kautensakin jäi torsoksi kolmeen vuoteen. Silti hänen valintansa vuonna 1937 avasi uuden aikakauden: Suomi siirtyi punamultaan, joka vaihtelevin kombinaatioin kesti hallituspolitiikan perusakselina seuraavat 50 vuotta, ajoittaisista katkoksista huolimatta.
Urho Kekkosen pitkän ja vahvan vallan alkupuoli meni lähinnä maalaisliittolaisessa määräysvallassa. Sosialidemokraatit saivat kuitenkin 1960-luvun lopulta alkaen johtavan otteen, vaikka kapteeni valtiolaivan komentosillalla pysyi samana.
Mauno Koiviston aikana siirryttiin sellaiseen parlamentarismiin, jossa kaikista puolueista tuli hallituskelpoisia. Vuodesta 1987 lähtien on vallan värikarttaan mahtunut niin sinipunaa ja punamultaa kuin sateenkaarta, väliin pari puhdasta porvarihallitustakin.
Tätä tilannetta elämme yhä edelleen, sen kenties kummallisinta varianttia. Sosialidemokraatit ovat oikeastaan kuuden puolueen hallitusta koossa pitävä kitti, vaikka SDP nauttii kansan parissa historiansa heikointa kannatusta eikä ole edes pääministeripuolue.
Silti näkisin Niinistön valinnassa syvän viitteen kansakunnan mentaalisesta maisemasta. Varsinkin, kun sitä tarkastelee rinnan Kokoomuksen nousun kanssa suurimmaksi puolueeksi.
Kuusi vuotta sitten kirjoitin tällä palstalla Tarja Halosen voittaneen siksi, että "Suomi kaikesta murroksesta huolimatta on yhä sosialidemokraattinen maa". Niin liukuvia kuin muutokset ovatkin ja politiikan keskikentällä kyse melkeinpä sävyeroista, nyt lienee jo syytä puhua perusluonteeltaan porvarillisesta Suomesta.
***
Analyyseissa on korostettu, kuinka toisen kierroksen asetelmassa ei ollut aikaisempien kertojen kaltaista polarisaatiota, porvari vastaan sosialisti tai oikeisto vastaan vasemmisto. Miksei niinkin, mutta nyt koetussa oli myös paljon samankaltaisuutta kaksiin edellisiin vaaleihin.
Ei Halosta valittu presidentiksi pelkillä demariäänillä, vaan siihen tarvittiin laajaa kannatusta laitavasemmistosta liberaaleihin porvareihin. Eli hyvin samantyyppinen rintama ja noste, joka tällä kertaa kannatteli Pekka Haavistoa.
Tärkein ero näissä sateenkaarikoalitioissa ei koskenut niinkään ehdokkaan poliittista taustaa kuin sukupuolta ja seksuaalista suuntautuneisuutta. Naisella oli paremmin vetovoimaa yli puoluerajojen, kun taas homous varmasti nosti kokonaiskuvassa enemmän kynnyksiä Tulevaisuuden kannalta kiinnostava kysymys kuuluu, onko vihreillä edellytyksiä ja kykyä kiilata vanhan vasemmiston ohi suvaitsevaisuuden lisäksi myös yhteisöllisyyden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden johtavaksi lipunkantajaksi. Haavisto oli uskottava ehdokas myös jälkimmäiseltä pohjalta.
Henkilövaalin hypestä ei välttämättä seuraa muutoksia puolueiden välisiin voimasuhteisiin. SDP:n tulee kuitenkin olla tarkka siinä, ettei sille jää Musta Pekka käteen yhteisen hallituksen ikävien päätösten syntipukkina, kun pienemmät kumppanit pääsevät vähemmällä vastuulla.
***
Sosialidemokraatit ja vihreät ovat Suomessa tuhlanneet vuosien varrella paljon voimia keskinäiseen nokitteluun, ellei suorastaan vihanpitoon. Porvarisvallan vahvistuessa ei siihen luulisi olevan enää varaa.
Nähtäväksi jää, liennyttääkö presidentinvaalikokemus näitä jännitteitä pidemmän päälle vai kiristyykö kilpailuasetelma entisestään. Jotain lienee sentään sulanut. Jopa Jukka Relander on aistinut rakkauden talvessa sovituksen elementtejä niin, että "jäykistä suhteista on menty heittäen yli".
Paljon punnitaan jo syksyllä, etenkin taistelussa Helsingin hegemoniasta. Presidentinvaalissa äänestysluvut menivät pääkaupungissa tasan Niinistön ja Haaviston välillä. Kunnallisvaaleissa Kokoomus pääsee kuitenkin kuin koira veräjästä kukkulan kuninkaaksi, jos kärki vihreiden ja vasemmiston kamppailussa on toisiansa vastaan.
Mikko Majander
Demari.fi
Lisää aiheesta
