Tamperelainen Musiikkiteatteri Palatsi on tehnyt pienen laulajattaren kestämisestä ja särkymisestä kauniin musikaalin. Piafin tarinaan syntyy upeita jännitteitä siitä, että häntä esittää voimakas, särkymättömältä tuntuva laulaja Sinikka Sokka.

Varpusen tarmoa ja urheutta

Edith Gassion (1915-1963) ei saanut suotta taiteilijanimeä "Piaf", suomeksi "Varpunen". Nimen oikeutus ei ole laulajan koossa, vaan mieluummin hänen taiteellisessa temperamentissaan. Se, joka on kuunnellut pesäreviiriään vartioivan varpusen pöyhkeän itsevarmaa tarmoa ja hävytöntä sisukkuutta, tietää jotakin Edith Piafin taiteen virityksistä.

Piafin reviirit olivat rempallaan koko hänen elämänsä ajan eikä hän pystynyt puolustamaan poikasiaan. Hän syntyi sananmukaisesti kadulle, katulyhdyn alle rue de Bellevillen numeron 72 kohdalle. Äiti hylkäsi hänet.

Edith vietti varhaislapsuutensa bordellissa ja ryhtyi jo pienenä katutaiteilijaksi. Hän sai nuorena lapsen ja retuutti sitä sisarensa kanssa kaduilla mukanaan. Lapsi kuoli kaksivuotiaana. Piaf piteli lukemattomia miehiä sängyssään. Uutta lasta hän ei saanut.

Sokka salpaa hengityksen

Sinikka Sokka on hyvä näyttelijä ja suurenmoinen laulaja. Hänellä on äänessään vähintään yhtä paljon voimaa ja sävykkyyttä kuin Piafilla. Sävyt ovat erilaisia. Piafin ominaislaatua on vain Piafilla itsellään, ei kenelläkään muulla. Sokka ei siis muistuta Piafia sen enempää kuin kukaan muukaan, mutta Kinopalatsin salissa aisti silti yksimielistä ihastusta. Kukaan muu ei olisi yhtä hyvä Piaf kuin Sokka!

Minulle Piafia näyttelevä laulajatar näyttäytyy väkisin kaksoisnäkynä: Sokka nyt ja Sokka lähes 40 vuotta sitten. En tarkoita, että eriaikaisissa Sokissa olisi järisyttävää eroa. On päinvastoin hassua, miten osuvasti ja helpon tuntuisesti vuonna 1948 syntynyt näyttelijätär esittää nuorta Piafia sen kummemmin ulkoista olemustaan muuttamatta. Järisyttävältä ja liikuttavan huvittavalta tuntuu kokea, miten pieni ja soma Sokka ottaa nykyisessä iässään laulullaan ja eleellään haltuunsa koko korkean salin ja kaikki siellä istuvat ihmiset.

On suurta, kun Sokka esittää suurta laulajaa ja kertoo samalla olemuksellaan, miten hän itse on käynyt laulamalla käsiksi maailmaan ja käy yhä. Hänen muu työskentelynsä onkin sitten mukavasti pienempää. Sokka esittelee aivan mukiin menevästi Piafin särmikkääksi sanottua luonnetta. Katsoja on vähällä ajatella, että sama vaikka jättäisi luonteen esittelemättä, mutta jättää sitten kuitenkin ajattelematta. Näytteleminen on Piafin tarinan välttämätöntä kuvitusta.

Tupakka, viini ja villit miekkoset

Osa Kinopalatsin yleisöstä odottaa epäilemättä, että "Musikaali Edith!" olisi myös näytelmä. Minulle mielestäni se kuitenkin on ennen kaikkea Sokan Piaf -konsertti, jonka olennaisena osana toimii Edith Piafin tarina.

Näyttämöllä on monta Piafin tarinan kertojaa. Päätoiminen kertoja on Sanna Majanlahti Simone -sisarena. Hänen pysyväis-lapsenomainen ilmeensä sävyttää näytelmää kauniisti. Myös Lasse Kanerva toimii kertojana. Hän puhuu haudan tältä ja tuolta puolen Edithin kilttinä akrobaatti-isänä.

Hassu ja ilmeisen tahallisesti kliseemäinen hahmo luo lavalle sympaattista mieltä. Samoin tekee koko sivuosien esittäjien kaarti. He ovat kerta kaikkiaan statisteja ja ilmeisen onnellisia osastaan. Orkesteri säestää pariisilaisten tunnelmien laulajaa erinomaisesti.

Käsikirjoitus käy läpi Piafin elämäkertatietoja mitään erityisesti painottamatta. Näin esityksestä tulee mieluummin informatiivinen kuin draamallinen kokonaisuus. Ratkaisu voi herättää turhia kysymyksiä siitä, miksi näitä sattumuksia on otettu mukaan ja noita kokemuksia jätetty pois ja mikä oikeastaan on ollut käsikirjoituksen motiivi ja näkökulma.

Piafin tie maineeseen ja menestykseen ei vaivalloisuudestaan huolimatta vaikuta katsojan tunne-elämään juuri mitenkään.

Sitä lujemmin häntä tyrkkivät musikaalin muut teemat: laulu, rakkaus, seksi, viini ja kuolema. On tullut jo melkein kliseeksi sanoa, että Piaf ei rakastanut miehiä, vaan hän rakasti rakastamista. Sokan laulun suloisessa syleilyssä käy selväksi, että näin on ollut, ja että läheisyyden kaipuun tragiikka koskee ja koskettaa muitakin kuin Edith Piafia. Se kuuluu äänessä.

Paneutuneesti populaarista

"Edith!" on Musiikkiteatteri Palatsin omistajapariskunnan tekemä näytelmä. Käsikirjoitus on Katariina Leinon ja ohjaus hänen puolisonsa Petri Lairikon. Tuntuu mukavalta tietää, että kaiken takana ei ole business-loisia vaan taiteen työmyyriä.

Leinon ja Lairikon teatterissa näytelmien aiheina on ollut populaaritaiteen klassikoita: ensin Marilyn Monroe, sitten The Beatles ja nyt Edith Piaf. Sellaisten tekeminen on vaativaa työtä, jonka tuloksena olisi voinut olla katastrofi.

Ainakin osa yleisöstä tulee katsomoon täynnä sellaisia idoleihinsa kiinnitettyjä intohimoja, joita ei ole helppoa ottaa huomioon. Se vaatii huolellista ajattelua ja hyvää makua. Kinopalatsin työryhmällä on riittänyt kumpaakin. Kauniissa teatterissa käymisestä ja Piafin katsomisesta jää hyvä mieli pitkäksi aikaa.

Pertti Julkunen

Musiikkiteatteri Palatsi
Katariina Leino: Edith! - Piafin elämä ja rakkaudet.

Ohjaus: Petri Lairikko – Kapellimestari: Lucjan Czapinski – Pukusuunnittelu: Janne Renvall – Lavastus: Janne Renvall & Petri Lairikko – Valot Hannu Naamanka – Ääni: Jonas von Matt – Rooleissa: Sinikka Sokka, Miro Honkanen, Sanna Majanlahti, Lasse Kanerva, Markus Myllyniemi, Pia Vaittinen