Tulikoe-näytelmän (1953) dramaturginen ja ideologinen heijastuspinta on selkeästi kaksiulotteinen. Nimenomaan tämä on se seikka ja haasteellinen tekijä, jonka eteen Tulikoe-näytelmän tulkitsijat nyt joutuvat.

Toisaalta näytelmä ilmiasultaan kuvaa 1600-luvun amerikkalaisen pienyhteisön piirissä tapahtuvia noitavainoja. Toisaalta se tunkeutuu mentaalisella tasolla 1950-luvun alun mccarhtyismina tunnetun Hollywoodin kommunistijahdin vainoharhaiseen todellisuuteen.

Miten historia, epookki ja näytelmän valmistumisen aikainen viitteellinen allegoria kohtaavat ja nivoutuvat tosiinsa?

Ymmärtääkö viihteen manipuloima nykykatsoja totalitaaristen ideoiden ja asenteiden reaalisuuden ja uhkaavuuden nykyhetkessä? Ei kai näytelmän viesti jää vain pelkäksi historialliseksi kuriositeetiksi, jonka valistunut länsimainen nykyihminen on mielestään jo ohittanut?

Johanna Freundlichin ohjaamassa sinänsä hallitussa esityksessä tällainen vaara on kuitenkin olemassa.

Suvaitsemattomuuden ja väkivallan kierteen teema on näytelmässä sinänsä selkeä, mutta itse tilanteen ahdistavuuden jakaminen tässä ajassa jää jossain määrin puolitiehen.

”Puhdistusoikeudenkäyntien” historiallinen jatkuvuus tulee toki esityksessä selkeästi formuloitua, mikä on tämän tulkinnan eittämätön ansio. Mutta säikeet nykyihmisen moraaliin jäävät osin liian ”historiallisiksi” ja vähemmän haastaviksi.

Vähemmän valoa, enemmän pimeyttä

Osittain tämä ulkoisen ja sisäisen tapahtumisen välinen kuilu johtuu näytelmän visualisoinnin ja valoratkaisujen ylimenevästä selkeydestä. Nyt noitavainojen epämääräinen ja ahdistava todellisuus on melkein koko ajan ikään kuin ”paivätajunnan” piirissä, katsojan edessä ikäänkuin tarjottimella, liiallisessa näkyvyydessä, kun ottaa huomioon, että näytelmän henkilöt taistelevat myös omien varjokuviensa, piilotajuntannan perkeleittensä ja demoniensa kanssa. Ja katsojan pitäisi toisaalta taistella omiensa.

Jos Goethe aikoinaan vaati ”lisää valoa”, niin Millerin näytelmän ylöspanossa valon niukkuus ja varjotodellisuuksien harhat olisivat nyt se näyttömöllinen maisema, johon Tulikokeen kaltaisen näytelmän sfäärien sopisi rakentua. Jopa niin sanotusti yleisömassan kuolleen painon vastuksesta huolimatta. Vähemmän valoa, enemmän pimeyttä, varjojen synnyttämää ahdistavaa liikettä katsojassa!

Millerin näytelmän ytimessä seksuaalinen ja poliittinen hysteria on nivottu freudilaisilla motiiveilla kiinteäksi draamalliseksi tulkinnaksi. Seksuaaliset jänniteet yliminän, egon ja idin välillä saavat selkeät asetelmansa näytelmän henkilöiden välisissä tulehtuneissa suhteissa ja tapahtumien vainoharhaisissa käänteissä.

Freudin lanseeraama ”torjutun paluu” on tämän poliittisen hysterian ja vainoharhaisuuden alkuperä, sen synnyttämä allegoria. Yhtähyvin vainoamisen ja tuhoamisen patologia koskee sekä fasismin, stalinismin, noitavainojen että mcarthyismin repressiivistä ja tuhoavaa todellisuutta. Se kyllä käy esityksestä ilmi.

Millerin näytelmä osoittaa miten arkisista ja pienistä asioista saattaa totalitaristinen ja alleensortava roihu syttyä. Lopulta hiljaisen enemmistön myötäjuoksijoiden maailma mahdollistaa terrorin ja vainot. Niin sanottu tavallinen ihminen on syyllisempi tähän asioiden tilaan kuin hän kehtaa kuvitellakkaan.

Näytelmän kuvaama klaustrofobia osoittain väljähtyy suuren näyttämön pakollisiin tilaratkaisuihin. Kimmo Viskarin sinänsä näyttävä visualisointi on enemmän ”peliteoreettinen” kuin sisäisen maiseman kuva. Näin tukahduttavan ideologian synnyttämä ahtaan paikan kammo jää melkoiselta osin nyt toteutumatta.

Pateettisuus tyylikeinona

Johanna Freundlich on valinnut näyttelemisen tyylilajiksi osittain voimakkaan ja alleviivan ilmaisun. Se ei ole välttämättä haitaksi tämänkaltaisessä esityksessä, jossa suuret tunteet lähentyvät paikoin melodramaattista lakipistettä.

Tietty näyttämöllepanon ”konservatiivisuus” on niin selkeä, että tämän tulkinnan takana olisi voinut olla vanha mestari Edvin Lainekin, joka taisi muuten ohjatakin Arthur Milleriä.

Tietyt anakronistiset piirteet kääntyvät Jyväskylän tulkinnassa lopulta monen näyttelijän eduksi. Ja hyvin näyttelijäkeskeisestä ilmaisusta tässä esityksessä onkin kyse. Tässä mielessä olisikin ollut tärkeätä aktivoida tekstin kuulemisen prosessia vielä enemmän, ja vähentää niin sanottua visuaa\hlista näkyvyyttä sen kustannuksella.

Kari Kihlströmin vainotun John Proctorin ja hänen uskollista vaimoaan, Elisabeth Proctoria, tulkitsevan Hanna Liinojan välillä vallitsee voimakas side. Näyttelijöillä on hyvä keskinäinen henkilökemia. Nuori lahjakas näyttelijä Hanna Vahtikari Abigail Williamsin roolissa syttyy voimakkaaseen paloon ottaen haltuun suurenkin tilan.

Hienoja pateettisia muunnelmia tekevät omalla tavallaan ja kokemuksen varmuudella myös Marjukka Ihalainen Rebecca Nursena ja Taina Reponen Anna Putnamina. Kaikkinensa Freundlich on pystynyt hyvin motivoimaan Jyväskylän kaupunginteatterin näyttelijäkunnan vahvoihin tulkintoihin ja kokonaisvaltaiseen esitykseen.

Hannu Waarala

Jyväskylän kaupunginteatteri, suuri näyttämö
Arthur Miller: Tulikoe

Suomennos: Ritva Heikkilä ja Simo Konsala – Ohjaus: Johanna Freundlich – Visualisointi: Kimmo Viskari – Valosuunnittelu: Tuukka Toijanniemi –Ääni: Mika Filpus – Rooleissa mm. Kari Kihlström, Hanna Liinoja, Raisa Vattulainen, Hannu Hiltunen, Jorma Böök, Eeva Hakulinen, Hanna Vahtikari (vier.), Maritta Viitamäki, Elina Korhonen, Taina Reponen, Marjukka Ihalainen, Mikko Kauranen, Jouni Innilä