Mielestäni on olemassa ero rahaan perustuvaa vaikutusvaltaa käyttävän yrityslobbarin ja jonkun asian vuoksi ryhmäksi järjestäytyneiden yksilöiden välillä […] On ero niiden välillä, jotka pyrkivät hankkimaan poliittista valtaa rahalla ja niiden, jotka pyrkivät yhteen liittoutumalla vaikuttamaan kansanedustajiin. Edelliset heikentävät demokratian perusideaa, jälkimmäiset ovat sen ydin ja lähtökohta.”

Näin pohtii Barack Obama senaattoriaikanaan kirjoittamassaan merkkiteoksessa Audacity of Hope – Thoughts on Reclaiming the American Dream, joka ilmestyi viime viikolla suomeksi otsikolla Rohkeus toivoa.

Pohdinta osuu suomalaiseen keskusteluun, jossa palkansaajajärjestöt on surutta niputettu yhteen yrityksien ja vaalirahaa kanavoimaan perustettujen yhdistyksien kanssa.

Harmillisesti, mutta samalla yleistä ilmapiiriä kuvaavasti, myös Ylioppilaslehden muuten ansiokas vaaliraha-pääkirjoitus (YOL 12/2009) niputtaa ammattiliitot ja toivosukarit: ”Vaalirahoittajaa kiinnostavat kauppakeskuksen paikka, yritysten verotus tai ammattiliiton etu. Vaalirahoittajaa eivät kiinnosta pitkäaikaistyötön, opiskelija tai saimaannorppa.”

Ylioppilaslehden päätoimittajalta unohtuu sama kuin monessa aiheesta käydyssä keskustelussa: ammattiliitot ovat palkansaajien järjestöjä. Ne ovat syntyneet, kun yksittäiset palkansaajat ovat yhdistäneet voimansa ja järjestäytyneet ajaakseen asioitaan yhdessä.

Menneistä saavutuksista voidaan muistella vaikka viisipäiväistä työviikkoa ja nykytilanteessa kiitellä STTK:n tuoretta esitystä määräaikaisten työntekijöiden lomapankista.

Olenkin ihmetellyt, miksi puolueet eivät ole alusta lähtien sekä avoimesti kertoneet että tiukasti puolustaneet palkansaajajärjestöjen niille antamaa tukea.

Juuri niin kuin Obamakin asian esittää: on älyllisesti epärehellistä niputtaa vaalirahakeskustelussa palkansaajien edunvalvojat kauppakeskuslobbarien kanssa.

Jälkimmäisten hauis on raha ja ainoa tavoite liiketaloudellinen voitto, kun palkansaajajärjestöt pyrkivät ajamaan niihin kuuluvien yksilöiden asiaa.

Toinen asia on vasemmistopuolueiden ja palkansaajajärjestöjen välinen suhde, joka kaipaa selkiyttämistä. Ensimmäiset tekevät politiikkaa, ja tehtävät ovat sitä myöten laajempia, jälkimmäiset ajavat ryhmäetua.

Tämä loogisesti johtaa myös siihen, että tuki yhdelle tai toiselle puolueelle ei ole automaattinen, vaan tuen saamiseksi tulee vaatia politiikkaa, joka ajaa palkansaajien asiaa.

Obama pohtii myös Tarastin ryhmällä avoimeksi jäänyttä kysymystä mainoskulukatoista: ”Kampanjoiden julkinen rahoitus tai ilmainen televisio- tai radioaika saattaisi dramaattisesti vähentää jatkuvaa rahan haalimista.”

Voitaisiinko tätä pohtia Yleisradion piirissä? Nykyisellään tasapuoliseen ”Yle-aikaan” pyritään esimerkiksi valitsemalla haastateltavia kaikista puolueista. Tulokulma muuttuisi, jos puolueet saisivat myös omia Yle-minuutteja, joihin toimittajat eivät sotkeutuisi.

Obaman mukaan parempaan vaalirahoitustilanteeseen päästään, jos vallanpitäjät ovat valmiita asennemuutokseen. ”Muutos vaatii yksittäisiä poliitikkoja haastamaan nykyisen marssijärjestyksen ja riskeeraamaan sen, mitä he ovat saavuttaneet.”

Jäämme odottamaan, mitä maamme vallanpitäjät ovat valmiita riskeeraamaan.

(Sitaatit ovat kirjoittajan vapaita käännöksiä Obaman kirjasta.)