Pöyhönen ymmärtää henkilöitään. Hänen ironiansa on hellää, tarkkaa ja tahdikasta. Näyttelijä Marika Heiskanen ymmärtää puolestaan Pöyhösen tekstiä. Hän tekee roolinsa hauskasti ja täsmällisesti, kauniin itseymmärryksen vallassa. Heiskanen tulee luoneeksi tyylikkäällä työllään johdannon koko näytelmälle. Intro osoittautuu myöhemmin illalla ongelmalliseksi.

Näytelmä on alaotsikkonsa mukaisesti triptyykki. Se koostuu kolmesta itsenäisestä osasta. Ensimmäisessä kuvassa suomalainen lähetyssaarnaajapariskunta harrastaa hyvän tekemistä 1940-luvun Afrikassa.

Keskimmäisessä kuvassa saarnaajien tyttäret toimivat hyväosaisten lääkäreinä 1980-luvun Suomessa.
Kolmannessa kuvassa 2000-luvun koulutyttö pohtii terrorismia ja oikeudenmukaisuutta.

Alttaritaulun estetiikka

Triptyykki on tarkoittanut alunperin kolmesta osasta koostuvaa kirkkomaalausta, jossa laitimmaiset kuvat ovat saranoilla ja voidaan kääntää keskimmäisen osan päälle. Triptyykki voidaan avata ja sulkea. Kokonaisuus saa mielensä, kun kaikki osat ovat näkyvissä ja vertautuvat toisiinsa. Mitat ovat tarkoin määrätyt. Keskimmäisen osan leveyden on oltava laitimmaisten osien summa.

Näyttämöllä triptyykin idea asettaa yleisölle vaatimuksia. Katsojan pitäisi prosessoida peräkkäiset näytökset samanaikaisesti vertailtaviksi kuviksi ja sopeutua siihen, että rinnakkaisasetelma paljastuu vasta näytelmän loputtua. Minulta se ei onnistunut keskimmäisen kuvan osalta täysin tyydyttävästi.

Kuvat on tehty tahallaan jyrkästi toisistaan poikkeavien lajityyppien ja ajattelutapojen mukaisiksi. Ensimmäisessä esiintyy kaukaisia paikkoja ja hassuja ihmisiä, mutta tunnelmaa hallitsee silti omasta elämästä tuttu sosiaalipsykologia ja eräänlainen brechtiläinen realismi. Näyttelijät eivät replikoi vaan he kertovat, mitä ovat tekemässä ja tuntemassa.

Toisessa kuvassa tapahtumien melske kasvaa, mutta näyttelijöiden työn teatterillinen intensiteetti laskee samalla. On hassua sanoa, että toinen kuva ei oikein toimi sen takia, että ensimmäinen oli liian hyvä. Mutta niin se on. Keskikuva alkaa tuntua liian leveältä.

Aiheena on elinkauppa ja muu yksityinen terveydenhoito. Maailman muuttamisen välttämättömyys kyllä tuodaan esiin groteskin vakuuttavasti, mutta en silti olisi luultavasti hoksannut, että jutun juonena on tässäkin vaiheessa maailman parantaminen, jos ei Tampereen Työväen Teatterin tiedotus olisi tiedottanut asiasta tehokkaasti etukäteen.

Naisen vastuu

Isot teatterit ovat tehneet Tampereella jo pitkään hyvää yhteistyötä. Myös pienempien tulosta mukaan on varmasti iloa kaikille. Siperia on tehnyt tähän asti teknisiltä resursseiltaan köyhää teatteria. Nyt se on saanut käyttönsä TTT:n mahtavia voimavaroja. Se myös käyttää niitä, mutta ohjaaja Saana Lavasteen työn pääpaino on hyvästä tekniikan hallinnasta huolimatta roolien miehityksissä ja näyttelijöiden työssä.

Valitut on naisten näytelmä. Maailman muuttamisen ongelma avautuu ensimmäisessä kuvassa lähetyssaarnaajan vaimon kautta. Mies on vain vaimonsa heijastusta. Toisen kuvan lääkärit ovat naisia. Kolmannen sankarina on koulutyttö. Maailman tilanne ja tytön tehtävät paljastuvat, kun tytön äiti katselee televisiota ja vaihtaa arkirutiininsa mukaisesti kanavaa.

Terroritekoja miettivää tyttöä esittää Tuukka Huttunen. Karvakinttuinen mies on kiinnostava valinta, kun hoikkia, suurisilmäisiä naisia olisi ollut seurueessa saatavilla. Huttusella on kyllä hame, mutta nauhattomissa maihinnousuissaan hän näyttää mieluummin gladiaattorilta kuin koulutytöltä. Huttunen ei esitä tyttömäisiä elkeitä, vaan mesoo miehekkäästi meikkipuikon kanssa tyttöjen vessassa. Se on jotenkin haikeaa.

Sitten Huttunen vetää housut jalkaansa, vakavoituu täysin ja tekee uskontunnustuksen. Hän tunnustaa tulevansa hyvästä perheestä, jossa ei tiedetty mitään läskisoosista eikä öisin perhettään hakkaavasta isästä. Hän tunnustaa uskovansa, että vanhojen on mahdollista kunnioittaa nuoria ja että nuorten on mahdollista antaa vanhoille heidän virheensä anteeksi. Ennen kaikkea hän tunnustaa uskovansa, että jotakin on tehtävissä.

Lähetyssaarnaajan asenne

Naiivius, ironia, itseironia, kritiikki, itsekritiikki ja utopia yhdistyvät toisiinsa maailman muuttamisen kutsumustyössä.

Pöyhösen teksti uskoo maailmanparantajien naiiviuteen sumeilemattoman naiivisti. Naiivius on ilman muuta kaunista: maailman muuttajan toiminta on pakotonta, omasta itsestä lähtevää ja luonnonomaisuudestaan huolimatta vapaata. Se on lapsellisuudestaan huolimatta - tai juuri sen takia - myös vastuullista. Politiikassa ja talouselämässä toimivat maailmanhuonontajat siirtävät vastuunsa ulkoisille ”realiteeteille”.

Saana Lavasteen työnä on antaa Pöyhösen aatteelle sellainen esteettinen näyttämömuoto, joka takaa, että naiivi pysyy naiivina, jonakin, joka on seurauksistaan riippumatta sellaisenaan suositeltavaa. Tehtävä onnistuu hienosti. Siperia asettaa lapsenmielen esille rennosti ja aikuisen reflektiivisesti ja panee sen samointein koetukselle.

Hellässä ironiassa on alusta alkaen ankara puolensa. Maailman muuttaminen ei ole ainoastaan naurettavaa vaan myöskin melkeinpä perusluonteisesti omahyväistä kutsumustyötä. Vain harvoja työmiehiä on valittu elonkorjuuseen. Maailman vääryyttä kärsivien kuoro tungeksii nukkehahmoissa näyttämön laidoilla. Lähetyssaarnaajan asenne on voimassa. Maailma jakaantuu avuttomiin autettaviin ja alentuvasti hyväntahtoisen kauhun ajamiin avuliaisiin auttajiin.

Vastuuton realismi sanoo annetun todistusaineiston perusteella, että maailman muuttaminen pitää lopettaa. Vastuullinen lapsellisuus on toista mieltä. Maailma pitää muuttaa. Se vaatii maailman muuttamisen muuttamista!

Pertti Julkunen

Teatteri Siperia & TTT:
Emilia Pöyhönen: Valitut

Ohjaus: Saana Lavaste Lavastus ja puvut: Veera Laakso Äänisuunnittelu: Saija Raskulla Nukkien suunnittelu ja toteutus: Anne Hyvärinen Videosuunnittelu: Timo Teräväinen Musiikki: Roosa Halme ja Suvimarja Halmetoja Rooleissa Marika Heiskanen Tuukka Huttunen  Anne Hyvärinen Tommi Kainulainen Miina Maasola (Siperiasta), Soili Markkanen, Jaana Oravisto (TTT:stä)