Toivoisi toki, ettei kesän EU-vaalien merkittävimmäksi puheenaiheeksi nousisi kysymys siitä, saammeko me yhden mepin kaavulla vai ilman.

Isä Mitro on niin tunnettu ja mehevä persoona, että lienee selvää, että hänen ympärillään kuhinaa riittää joka tapauksessa ja selvää on sekin, että juuri siksi niin monet puolueet ovat häntä riveihinsä houkutelleet.

Onko varma kuhina ihmisen ympärillä riittävä syy tulla niin ylen halutuksi listalle kuin listalle, on oma kysymyksensä. Oikeudenmukaisuuden nimissä on kysyttävä samaan syssyyn, onko ihmisen tunnettuus ja persoonan mehevyys riittävä syy arvella oikopäätä, ettei ihmisestä muita, merkittävämpiä sisältöjä sitten voisi löytyä?

Toiseen kysymykseen tulemme saamaan isä Mitron kohdalla vastauksen tuota pikaa ja johan me jotain tiedämmekin.

Minusta on päivän selvää - hämmästyisin tavattomasti muuta - että pappismies ja -nainen on ihmiselämän tuntija ja ymmärtäjä. Heidän on pitänyt työssään ja opinnoissaan tulla syvästi tietoisiksi myös yhteiskunnallisista asioista. Ja näistä molemmista tietämyksistään he ovat väksinkin joutuneet tekemään johtopäätöksiä siitä, millainen yhteiskunta on ihmisen asialla ja millainen ei ole.

En tiedä tarkkaan, mikä on ortodoksisen tradition viimeinen sana siitä, missä määrin papeilla on oikeus osallistua maalliseen päätöksentekoon ja vaikuttamiseen. Sen tiedän, että luterilaisessa kirkossakin on runsain määrin ihmisiä, jotka eivät hyväksy politikoivia kirkonmiehiään ja -naisiaan.

Asialla on puolensa ja puolensa. On kai päivän selvää, että työssään ja virkatoimissaan pappien ja muun kirkon virkamiehistön on pysyttävä puoluepolitiikasta erillään. Mutta ei se tarkoita sitä, etteivätkö he saisi ottaa kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Ollaksemme tarkkoja - evankeliumia ei voi julistaa ottamatta hyvin vahvasti kantaa niihin.

Tämä pakko on noussut viimeisen parin kymmenen vuoden aikana erityisen selvästi esille ja jos joku pappi, diakoni tai kirkon nuorisotyöntekijä on asian sivuuttanut, voi hyvällä syyllä kysyä, mistä on tullut saarnattua, mitä tehtyä?

Kristinusko ei ole pelkkää sielunhätää ja synnintuntoa ja niiden hoitamista. Se on väkevästi poliittinen usko, joka ei voi missään tapauksessa sivuuttaa yhteiskunnallista todellisuutta, sitä, miten oppi ja usko käytännössä toteutuu. Tai jää toteutumatta. "Minkä teitte yhdelle vähimmistä veljistäni, sen te teitte minulle. Minkä jätitte tekemättä, jätitte tekemättä minulle..."

Kuinka siis pitäisi kieltää pappien vapaa osallistuminen politiikkaan vapaassa demokratiassa?

Karjalainen (19.04.09) asettuu isä Mitron puolelle pääkirjoituksessaan ja vieläpä niin, että katsoo, ettei häneltä ole syytä raastaa kaapuakaan päältä, "koska vakaumus ja pappeus ovat vaatepartta syvällisempiä asioita".

Oikein, oikein. Vakaumus on muualla kuin kaavussa. Jos ei olisi, ei sillä olisi mitään arvoa. Sen sijaan kaapu on kirkollisen viran ja aseman symboli eikä pappi kirkkoa politiikassa edusta.

Sen takia kaapu joutaa poliitikon töissä ja toimissa vaatekomeroon. Eiväthän politiikassa mukana olevat lääkäritkään heilu eduskunnassa valkoisessa takissa ja stetoskooppi kaulassa ja jos kirvesmies ilmestyisi haalarissa ja työkalupakki kainalossa istuntosaliin, hänelle neuvottaisiin kiireimmän kaupalla, mikä on sopivaa pukeutumista ja mikä ei!

Niin että kaapu komeroon jo vaalikentille lähtiessä. Silloin asu ei hämärrä sen paremmin ehdokasta itseään kuin äänestäjiäkään ymmärtämästä, mistä on kysymys: ajallisten, muuttuvien tarkoituksenmukaisuuksien ja käytäntöjen asioista, ei jumalallisen totuuden julistamisesta. Ehdokas tekee vaikutuksen persoonallaan, ajatuksillaan ja pätevyydellään - ei ulkoisilla aseman tunnuksilla.

Leila M. Luukkainen