Yhteensopivuuden vaikeus heijastuu runoista. Runon minälle rakkaudessa on myös romanttista hyväuskoisuutta, se ei päästä otteestaan. Mutta vihan ääni ei runoista kaiu, ei edes pettymysten ja luopumisen saranakohdissa.

Paikoin runoilija on naiivi, avoimen hyväuskoinen, niinkin tuntuvasti, että se herättää lukijassa häveliäisyyttä. Enpä tiedä, ehkä toivoisi silloin runoa verhotun hieman harkitummin. Paikoin tekijä on taas hyvinkin vetäytyvä, lähes erakkomainen.

Silloin lyyrinen ote saa kantavaa etäisyyttä ja luo lähikosketusta kestävämmän vaikutelman. Oma minä ei saa runossa puolueellista käsittelyä, vaan kaihtelematon asenne hoitelee runoon sille elintärkeitä aineksia. On kynä teroitettu ulkopuolisiakin kohti, mutta tekijä varoo satuttamasta. Ehkä se on hyvä, ehkä hän tuntee itsensä, jonkunhan pitää runoratsua ja menohaluja suitsia.

Kaupungin syke

Romanttisen Sinnemäen runoissa sykkii kaupunkisydän. Helsinki herää henkiin, Alppila, Töölönlahti, Hämeentie ja otsikko Aleksis Kiven katu. Se on ”…maailman / kaunein katu, leveä ja tyhjä. / Nouseva aurinko valaisee konepajan rakennusten tiilet / aamusella haettujen keskiolutpullojen / hohtavat ruskeat kyljet.”

Kaupunki on elimellinen osa runominän nykyisyyttä ja menneisyyttä, kokemusmaailma on siinä kiinni. Sen kulmat, kadut ja suunnitelmat herättävät niin mielihyvää kuin kysymyksiä ja ristiriitaisuutta, sanalla sanoen elättävät. Virkeäliikkeiset syntymäpäivä-, nais- ja hieman kylläkin seisovat perherunot värittävät osaltaan kokoelmailmettä. Ne synnyttävät aavistuksen toisenlaisesta runohuomisesta.

Moskova, Pietari, Bryssel, ihanat ystävättäret, villi nuoruus, kiinnostavat pojat, asiaankuuluva pikku anarkia, kokeilut ja rikkeet tuovat runokuvaan tarvittavaa rakeisuutta. Kauniit ja varoen satuttavat muistot paikantavat ja virkistävät.

Vienonvinon hymyn sävyttämät piikit raapaisevat nostalgiamömmön estämiseksi riittävän vuotavan naarmun menneisyyden pintaan. Näkökyky on väliaineeton. ”Me halusimme törmätä / elämään kuin seinään.” Analyysi toimii lyyrisen ehdoin ja tuomariksi runominä ei hankkiudu, mikä on hyvä. Runoista voisi ajatella, että mennyt on ehkä evääksi tarkoitettu, nautittavaksi hitaasti ja valikoiden. Ei unohdettavaksi, ei hävettäväksi, ei valehdeltavaksi.

Runoissa vallitsee pääosin raukea tunnelma. Lause on hidas, joskus jopa laiska ja silloin sanottavaa jo latistava. On kiinnostavaa, miten asioiden tuominen lukijaan kiinni, riisuminen kaikkinaisesta hienostelevasta krääsästä tai lyyrisestä hypistelystä saakin aikaan etäännyttämisefektin. Hidastettu liike pysäyttää runon ja edessä liukuva kuvasarja alkaa loitontua.

Luonteva henki

Sinnemäen runoissa on ilmava tyyli. Niissä on oma askeltahtinen syke, lause on avoin ja selkeä. Tarinallisuus on asiallisen runollista. Mutta on niissä myös löysää ylijäämää, kompositioita olisi voinut tiukentaa. Runon harteille on jäänyt jokunen hävettävä sanaroskakin: ”kutsuu… iltaan jossa sinä putoat minuun.”

Runominän rannettakaan ei ole tarvis puristella kokoelmassa kuin kerran. Erään runon ´orkesterin laimeus´ on kuin muistutus tartuntavaarasta. Kaikkinainen mielenjäämä ei ota taipuakseen runoksi, merkittäväksi sanottavaksi. Liian usein runo häipyy sivun kääntämisen myötä.

Anni Sinnemäen henkilökohtaisen rekisteröinnin, elävän havainnoinnin ja riittävän mutta ei liian lähelle päästävät runot ovat vaivatonta luettavaa. Niiden kiireettömyys ja johdonmukainen kerronnallisuus luovat rauhallisen vaikutelman. Kokoelma ei tavoittele lyyrisen ylisiä, mutta sitä kuljettaa luonteva runollinen henki.

Matti Saurama

Anni Sinnemäki:
Aleksis Kiven katu
Runoja
Otava 2009, 77s.