Tarinoiden riemastuttavuudella ei ole rajaa, piikkisyys törröttää takiaisena kukkavaasissa. Konsensuaalinen maailma ei hänen ääntään saa, kuva kehitystietoisesta ajasta on yhtä aikaa rujo, vino ja silmiäavaava.

Mutta tekijän tylysti hyökkäävässä asenteessa on suurta lämpöä, joka kohdistuu juuri sinne, missä sitä peittotekniikalla, harhaoptimismilla ja suorituslumeella puuhasteltaessa ei mies- ja etenkään naismuistiin ole tavattu.

Tarinat vilistävät villeinä pitkin kylänraittia. Lopullista hahmoa kokonaisuudelle muodostettaessa materiaalista päällimmäisiksi kohoavat tuiki tavalliset, syrjityt, eläimet, naisen maailma ja naisten välinen rakkaus. Arki valaisee tekijän tietä, kokemus ja uteliaisuus värittävät kulkua. Ei ole niin vähäpätöistä, etteikö se kelpaisi tarinalle siemeneksi. Ja juuri niin päin se onkin.

Huomaamaton, unohdettu ja yllättävä synnyttää ja sytyttää tekijässä herkullisen tarinoinnin aihelman.

Kirjailijan helmasynteihin kuuluu heittäytymistä hämähäkkinä vaaniva huolimattomuus. Kaikkea uhmaava huitelu ja pientä sekavuuttakin aiheuttava epäkonventionaalisuus on toki osa tavaramerkkiä, mutta myös häiritsevää. Tarina saattaa pyöriä paikallaan kuin olisi hukannut gps-navigaattoristaan virran.

Mutta vastaavasti usein asioita paikkaa lyyrisen myötäsyntyisyyden milloin kirkas milloin raukea katse, irtautuminen kesken kaiken johonkin ennalta-arvaamattomaan ja sanoinkuvaamattoman kauniiseen. Siirtoliikkeen vaikutus on tehokas. Se pysäyttää ja nostaa tarinan irti tavanomaisesta.

Eikä ole sellaista ulkoista ohjaavaa tahoa, joka pyhittäisi eli vesittäisi keinot. On vain kirjallisen ilmaisun esteet tieltään auraava määrätietoinen pakko, lukijain onneksi tekijää vaivaava sanansepittämisen työnarkomania.

Valoaalto käsittelee naisten vaivoja alakulon korsetista ja leikkausarpien rastittamasta kehon kartasta seksuaalisen sakramentin siunaukseen ja astraalisen summerin ilmoittamaan sukupuolisen ajan vähiinkäymisen hetkeen.

Tekijä nostaa esiin vanhusten asian, ikääntyvien asiakkaiden julkiset keräyspisteet saavat häneltä huutia. Irvokkuuteen saakka ulottuva teennäisyys ja ihmisen esineellistäminen ei häneltä pisteitä saa. Ekoasia on kirjailijalle läheinen ja hyvin hyppysissä.

Moottoripyöräily, horniolaiset siitosmunat, kääpiöt, juoponkuvat, huonekärpänen, kunniavelka, metsähiiri, hovimestari ja kirjalliset kekkerit ovat Valoaallon muita aiheita. Valikoiman päättävä pitkä tarina Pipalukin ja Pauletten yhteiselämästä on paljonpuhuvassa rönsyisyydessään, tempoilevuudessaan ja juuttuneisuudessaan monella lailla valaiseva.  

Välillä Valoaalto heittäytyy kirjoituksissaan maalailemaan orkestraalisesti, välillä heittää ohuen soolosoittimen pääosaan.

Välillä kirjallinen pinta kuohuu kuin kasteenraikas suihku purkautuisi läpi mutaisen järvenpohjan. Yksitoikkoisiksi tarinoita ei voi missään muodossa kutsua. Jutut eivät kuitenkaan ole vain revittelyä. Niillä on harkittu ja pitävä alusta, niissä on erityisen persoonallinen kaavio. Ihmissielu ja naisen mieli kukkivat korkeata veisua, pieni ja suuri maailma rakentuvat sirpaleista värikkääksi kollaasiksi.

Valikoima on monella lailla virkistävää ja herättelevää luettavaa. Kunhan vain joku olisi uskaltautunut vähän enemmän tämän yhden omaperäisimmistä kirjailijoistamme paljoutta paimentamaan, niin tarinoiden määrää kuin jutunkulkuakin karsimaan.

Matti Saurama

Kaarina Valoaalto:
Avantgarderob ja muuta irtaimistoa
Tammi 2008, 224 s.