Claes Andersson, taiteilija, poliitikko ja pohdiskelija, on sanottavan asialla.

Kielen lyyrinen konstruktio, merkitysten kätkökset ja maailma pystyttävät kyllä tienviittojaan, mutta kaikkinainen tarkoitushakuisuus runon etäännyttämiseksi omaan darmstadtilaiseen laboratorioonsa on hänelle vierasta.

Runoa kantaa selkeämielisyyden ja -kielisyyden ohjenuora. Lyyrisen asenteen ydintä etsittäessä runoilija viittaa kielen omalakisen salaisuuden vaalimiseen. Jos väittää sen löytäneensä on jo eksynyt, Andersson toteaa.

Andersson kirjoittaa tämän teoksen kokoelmissa Ajan meno ja Halu luopumisen väistämättömyydestä. Runo leikkaa stillkuvamaisesti: ”ajan menoa se oli vesi tuulet / jotain rakkautta”. Ihminen tulee mukanaan se mitä hänellä on ja mitä häneltä puuttuu, kaikki mikä päättyy ja jää. Sarkasmi lisää runoon oman vivahteensa. Lopun hetkellä ”elämän syvin merkitys näyttäytyy haudanmustana”.

Kaiken loppumiseen sisältyy kova ajatus. ”Se on alku / jollekin joka ei jatku”. Taitavan pelisilmän omaava muotoilee sen näin: ”Elämän tarkoitus on seurata palloa katseella / Kun palloa ei enää näy on ottelu ohi.”

Kokemuksen äänellä

Andersson käy läpi itsensä ja maailman sivuja, tekee tiliä, muistelee, toivoo ja kestää. Runoissa on kokemuksen ja koettelemusten tuomaa ymmärrystä ja viimeiseen saakka elämähalusta kiinnipitämistä. Nälkä on sammuttamaton.

Kivulla on siinä oma tehtävänsä. ”Kun tuska on poissa ei tunnu miltään.” Tekijän kuva maailmasta on pelkistetty Runot vaativat pysähtymään, muistuttavat ja jättävät kysymyksiä. Kirjoittajan työ on estää maailma vajoamasta uneen, toteaa Andersson.

Vastapainoksi ovat runon sisältöä yhtä lailla onni ja elämänilo. Hellittämätön voima saa kasvot, ilo ja rajattomuus lennättävät sanoja, musiikki pitää pulssin käynnissä. On elettävä elämää, opastaa runo. Muuten surkastumme käyttämättöminä ennen aikojamme pois, sillä se, mitä emme kuluta, kuluttaakin meitä. On hyvä muistella huippuhetkiä, nautintojen voimantäyteyttä, on nähtävä lasta kantava uhkarohkeus ja otettava siitä vaarin.

Vain toinen ihminen voi tehdä toisesta ihmisen, koskettamalla, herättämällä hänet eloon, runo kertoo, sillä ilman läheisyyttä tulemme hulluiksi. Rakkauden vaijerin varassa uhkarohkeinkin benji-hyppy on mahdollinen. Ja rakkaus ulottuu runon tekemiseen asti.

Andersson kirjoittaa, miten runo on tehty rakkaudesta toivosta ja surusta, kaipauksesta ja ikävästä, halusta ja tuskasta, lapsen tarkkailusta, tulevaisuudesta, kosketuksesta, huulista ja suudelmista.

Ymmärryksessä itseä, kumppania ja lapsikatrasta kohtaan on lempeää ironiaa ja sallivuutta. Päästä lähelle toista on huomata leikin voima, tavoittaa salatun avautuminen sekä liittyä yhteen hajoamalla ja karkaamalla. Runon tietoisen kubistinen näkökulma haastaa siinä staattiset käsitykset.

Runominän toiveena on ”olla mieluusti rauhassa istua itsekseen… maata selällään… uneksia jotain kiihkeää… ei herätä viideltä… palella hiukan”. ”Päivät kuluvat… kaikki menee hitaammin paitsi aika joka kiiruhtaa tiehensä kohti. Ystävyyttä orgasmeja kamarimusiikkia punaviiniä jalkapaloa / Sen kummempi ei maanpäällinen taivaanvaltakuntani ole”, kirjoittaa Andersson.

Kolmen syntymän elämä

Mustissa kirjoissa 1 ja 2 kriittinen minä mittaa maailman ja itsen tilaa. Tekijä antaa armoa itselle, josko sitä maailmakin sitten saisi hitusen. Runot ovat suoraa puhetta tuhosta, uhkista, muutoksesta ja ihmisen vajavaisesta kyvystä ja halusta ymmärtää oman ihmisyytensä piirteitä, puutteita ja maailmansa tilaa.

Elämään ja elämälle syntyminen on ihmiselle välttämätöntä. Kolmen syntymän elämälle ei vedä mikään vertoja, kirjoittaa Andersson. Sitä on kuoleminenkin, uuden syntymän odottamista. Muistotkin ovat parhaita kun ne ovat edessä. Ne vain on tehtävä sitä ennen muisteltaviksi.

Kuoleman vetovoima on lopulta ylivoimainen, olemme ”pyöröovessa”, joka on samalla sekä syntymä että kuolema. Siinä elävä minä ja hänen kuolemanpuoleinen kaksoshahmonsa kiertävät kehää. Ajatus konkretisoituu muuri-kuvalla, joka erottaa selvästi ihmisen kaksi puolta.

Elävä ja se mikä on lakannut elämästä, hyvä ja ne muut, nälkä ja läski, onni ja riivaus, oikku ja loukku. Ilman varjoja ei ole valoa ei pimeyttä. Sokealle valo on pimeää, päättää Andersson kuvauksen.

Credo-runo suree ja paheksuu ahneuden maailmaa, jossa kaikki kaunis, jota koskettaa, on lyöty kuoliaaksi. Tavoiteltu valinnanvapaus kuihtuu lopulta sekin poloniumin ja niskalaukauksen välille.

Ihminen yrittää jatkaa urotöidensä tekemistä, vaikka ei huomaa, että ”mätiä ei saa kuoriutumaan yhden päivän aikana”. On kovaa havahtua ajatukseen, että ”loppujen lopuksi juuri me kaipaamme eikä meitä kaivata”.

Kokoelma päättyy kahteen keskeiseen teemaan, runon kirjoittamiseen ja minän ja sinän elävään yhteyteen. ”Kirjoitan että hengitän että sinä hengität.” Siinä kiteytyy tekijän elämänohje kolmeen suuntaan, ennen ja jälkeen ja nyt tässä.

Matti Saurama

Claes Andersson: Ajan meno. Runoja. Suom. Jyrki Kiiskinen. WSOY 2008 120 s.