Intia on jälleen osa runon maisemaa, sitä matkaa kaiken aikaa. Itäisen perinteen ja uskonnon vakaus viehättävät runominää. Järvinen kuljettaa matkateemaa muutenkin. Milloin se etenee linnun selässä, milloin käytöstä poistetun veturin hahmossa, milloin se on muisto, milloin askel tässä hetkessä.

Runomaailmasta muodostuu rikas ja elävä, hahmoltaan selkeä ja hallittu. Runon kerroksisuus toimii, elementtien läpäisykyky on tehokas, näkymät vaihtelevat, värittyvät, muuttuvat ja katoavat.

Minän omakseen tuntema uskonto ulottaa suonensa kotikutoisuudesta ja alkuraamatullisesta ortodoksisuuden kautta intialaiseen ajatteluun. Monella tapaa ymmärrettävä hengellisyys on antoisaa, henki kevyesti kantava. Painoarvoa lisää hellä henkilökohtaisuus, rohkenemisen uskalias taipumus.

Katoavaisuuden äärellä

Otsikon ajatusta seuraten vesi on elämän kohtu, Veden Paino Vesien Herran määritettävissä. Veden painoa maa ei voi kieltäytyä kantamasta. Maa, joka myös lopulta sen "paisuvan siemenen" itsestään ulos päästää.

Kuolema ja katoavaisuus ovat materiaalia, jonka ei soisi tästä maallistuvan. Järvinen tavoittaa irrationaalin, henkisen ja hengellisen tasapainoisella mielellä ja riittävän lyyrisellä kielellä. Elämä on sopiva vastinkappale, kamppailukumppani. 

Runoilija kehottaa pitämään jokaisesta aamusta kiinni: "tämä elämä on unta vain". Järvisen makaaberi huumori vain lisää taistelutahtoa: "terve Veli Kuolema toin piskillesi kasan luita".

Ja kun on vuorossa muistosanat Jarkko Laineelle, runo ilakoi: "Hejsan, sinä Kuolema, iloinen veikko, hymysi luinen on vastustamaton tule sitten yöllä kuin varas." Niin me lähdemme ilman paikannuslaitetta koordinaatteja kuka minnekin, runo lopuksi maanläheistää.

Järvinen kirjoittaa myös runoilijanammatista. "Syntymähumalansa" vallassa runoilija odottaa säkeen syntymää kuin sirkkalehden nousua mullasta. Muistorunoja Järvinen kirjoittaa Laineen lisäksi myös Väinö Kirstinälle, Raimo Kanervalle sekä Heidelberg-painokoneelle. Luonnossa minä on aina asujaimiston puolella.

Kun metsästäjä keittää pesueelleen tappamastaan majavaheimosta sopan, "rasva tirisee kuolleen metsäinsinöörin liha". Mukana on myös hellyttävä runosarja prahalaisista koirista. Siinä on todella karvaa!

Tekijä ei elä kuitenkaan pelkästään hengellisen opinkappaletavaran pinojen kasaamisesta. Hän on riehakas, suorasukainen ja piruileva. Runo talloo itsestäänselvyyksiä ja kääntää totuuden, vaikka se olisi jo valmiiksi nuhraantunut. Ei pidä uskoa väärin, sillä ihminen vain "mittaa varkauksiensa määrää". Omaa historiaansa raaputtaessaan runoilija toteaa: "Pyyhin pois polkujani jotka katosivat vastalauseena ahnaille odotuksille."

Eheää ja väljää

Seppo Järvisen proosastelevana jolkottava runo on hyväkuntoinen. Sillä on useampi vaihtoasu, mikä lisää elävyyttä. Tekijä tavoittaa yhtä aikaa sekä sanottavan merkityksen että salatun ja kutsuvasti harhauttavan, lyyrisen ilmeen.

Voimakas kuvasto, tulinen sana ja johdonmukaiseksi ja rohkeaksi veistetty runokielioppi tekevät vaikutuksen. Säkeen ja sanottavan muokkauksen taloudellisuus, harkinta ja lyyrinen tietoisuus rakentavat muodollisesti eheää ja samalla riittävän väljää runoa.

Kuvat ovat vähässä paljon kertovia, usein lukijan eteen kuin äkisti pysäytetyt. Ymmärrys on keitoksissa kypsytetty ja hyväksyy inhimillisen vaillinaisuuden osaksi runoa. Homekoulukunnan selittelyt ovat kaukana siitä.

Järvinen houkuttaa lukijan kyytiinsä virkeä mieli, kerkeä kieli ja väkkäränä kääntyilevä ajatus ohjaimissa. Hän houkuttaa lukijan runon avaralle ja aina arvaamattomalle, loppumattoman antoisalle matkalle.

Matti Saurama

Seppo Järvinen: Veden paino. Runoja. Palladium Kirjat 2008, 79 s.