Vaaleanpunaisen kohinan idea on peräisin Fritjof Capran (s. 1939) ydinfysiikkaa esittelevästä yleistajuisesta kirjasta.

Kaikkein pienimmät aineen osaset (kvantit) toimivat monessa suhteessa samalla tavalla kuin kaikkein suurimmat kokonaisuudet (galaksit, avaruus). Niiden ymmärtämisessä on samanlaisia vaikeuksia.

Capra kysyy hauskuuspäissään, eivätkö pienimpiä ja suurimpia koskevat ongelmat voisi koskettaa myös keskikokoisia olioita, eli ihmisiä. Irralliseksi uskottelemaansa egoa raahaava länsimainen "yksilö" ei vain ole jaksanut ajatella ihmissuhteita suuren yhteisyyden kannalta.

Intiassa, Japanissa ja Kiinassa ihmistä ja luontoa tarkastelevat filosofit ja uskontojen harjoittajat ovat päätyneet Capran mukaan intuitiivisesti samantapaisiin ajatuksiin kuin kvanttifyysikot kokeissaan.

Arvovaltaa ja huuhaa-ajattelua

Capran kollegat ja tieteen arvovallasta huolestuneet maallikkokriitikot ovat närkästyneet siitä, että ydinfyysikko meni rinnastamaan länsimaisen tieteen ja itämaisen mystiikan.

Minusta tuntui, että Siperia jollakin tavalla perääntyy tieteen arvovallan edessä, eikä yritä tosissaan kokeilla, miten Capran ajatukset sopisivat ihmissuhteisiin. Siperialaiset eivät ehkä tunne kovin läheisesti tiedeyhteisöjen edessä eivätkä tiedä, että arvovaltaansa puolustava tiede todella on niin hölmöä kuin miltä se näyttää.

Capra ei väitä, että muinaisen Kiinan munkit olisivat sanoneet jotakin alkeishiukkasten maailmasta. Hän väittää sen sijaan, että vanhat ajattelijat sanoivat ihmisten elämästä samanlaisia asioita kuin kvanttifyysikot sanovat omasta tutkimus-kohteestaan.

Jos kiinnostavia jatkokysymyksiä on, niin ne eivät koske vanhan itämaisen viisauden kompetenssia ydinfysiikassa, vaan ydinfysiikan yhteydessä syntyneiden filosofisten ajatusten herätteellisyyttä yhteiskunnan ja luonnon suhteissa.

Siperia olisi saanut paiskoa fysiikkaa tiskiin rohkeammin. Siinä olisi ehkä leimautunut hassahtaneeksi huuhaa-ajattelijaksi, mutta ei kai sellainen teatterissa mitään haittaa. Nyt tiedemies Capran esittely on sortumaisillaan tavalliseksi hajamielisen professorin kustannuksella käydyksi hyväntahtoiseksi pelleilyksi. Capran Zen-puoli on jätetty kokonaan pois.

Energiaa ja hassuttelua

Erillisyyden kokemus on ollut Siperian kaikkien näytelmien teemana. Capran kysymykset iskevät siihen kuin karatekan nyrkki kattotiileen. Kaikki liittyy kaikkeen linnunratojen järjestelmissä ja mikrohiukkasten kiertoradoilla.

Kaiken keskellä on yksi olio, joka uskoo, että ei liity mihinkään, nimittäin "yksilö". Mitä hänen elämästään mahtaa tulla?

Siperia on luonut oman mielialansa. Perimmiltään äärimmäisen vakavia, jopa epätoivoisiakin asioita käsitellään omalaatuisen optimistisesti. Joviaali asenne ja rento energisyys synnyttävät nytkin hyvää mieltä Siperia näyttää omalla näyttämötyölään, minkälaista hyvä yhteisöllisyys tai "ei-erillisyys" on.

Aleksi Lavaste vierailee Nätystä. Hän on ryhmän hengessä mukana sillä tavalla, että katsoja pitää häntä koko ajan hyvin siperialaisena näyttelijänä. Lavaste on Extreme Korhonen, mies joka tuntee elävänsä vain keinotekoisesti tuotetuissa vaaratilanteissa. Tai oikeastaan hän ei silloinkaan tunne, vaan yrittää tuntea.

Tuukka Huttusta ei oikein tee mieli sanoa koomikoksi, vaikka hän osaakin olla mahdottoman hauska. Hän on olemusnäyttelijä, sanan hyvässä mielessä. Huttunen on lavalla ikään kuin kahtena henkenä. On järkevä ja kunnollinen Huttunen, joka seuraa rauhallisesti ja tarkasti, mitä hassunkurisesti hullutteleva Huttunen tekee. Huttusien yhteistyö tuottaa hienosti viritettyä hulluttelua myös hassahtaneen ydinfyysikon hahmossa.

Marika Heiskanen on saanut vaikeimman osan. Hänen esittämänsä sihteeri eroaa näytelmän kahdesta kiinnostavasta ja epätavallisesta henkilöstä siinä suhteessa, että on tavallinen ja epäkiinnostava. Heiskasen pitää siis olla kiinnostavalla tavalla epäkiinnostava. Hän onnistuu erinomaisesti. Heiskanen työskentelee levollisen energisesti, hiljaisen kauniisti, ja miten sen sanoisi ... lämpimän äidillisesti.

Yhtiöitä ja eriöitä

Television uutiset hauskuttavat Vaaleanpunaista kohinaa. Näyttelijät esiintyvät uutisankkureina joko vastaanottimen välityksellä tai livenä. Parodia naurattaa.

Uutisten aiheena on Australian kuivuuskatastrofi. Aitoon tiedonvälitystyyliin todetaan, että sen seurauksena viljelijöiden itsemurhaluvut ovat kasvaneet niin ja niin monta prosenttia nopeammin kuin muun väestön. Samalla maailman viljamarkkinoilta on jäänyt pois niin ja niin paljon riisiä.

Markkinoihin vaikuttaa myös se, että yhä suurempi osa elintarvikekasveista myydään autojen polttoaineeksi. Naurumme saa uutta sävyä, kun muistamme, että pörssikeinottelijat miettivät parhaillaan, miten ruoan tuotantoa saisi vielä alemmaksi.

Siperia ei opeta mitään, ei ainakaan päähän pänttäämällä. Katsomon edessä työskentelee yhteisö, joka esittelee yleisölle erilaisia yhteisöllisyyden muotoja. Siperialaiset osaavat laulaa samanaikaisesti kolmea eri laulua yhden ja saman kitaran säestyksellä.

Panemme toivomme esitystä tekevään toimeliaaseen ja osaavaan yhteisöön. Arvelemme, että erillinen yksilö ei ole erillään mistään. Päättelemme, että erillisyys on yhteisöllisyyden kivulias muoto. Siperia on hupaisasti yhteisöllinen ryhmäteatteri. Se tekee ajattelevaista, toimeliasta, vastuullista ja hauskaa teatteria.

Pertti Julkunen

Teatteri Siperia, Finlaysonin Puuvillasali Vaaleanpunaista kohinaa

Käsikirjoitus: Saana Lavaste & työryhmä – Ohjaus: Saana Lavaste – Valosuunnittelu: Anna Rouhu – Rooleissa: Marika Heiskanen, Tuukka Huttunen, Aleksi Lavaste