Uutispäivä Demari | Kulttuuri | Musiikki | 15.04.2008

Levytaivaasta ropisee kevään merkkejä

Discopoppia, comebackeja ja ihan jotain muuta. Vuokko Hovatta: Lempieläimiä ***** Vuokko Hovatta rakensi soololevyään kauan - onneksi, sillä tulos on upea. Intensiivinen levy on täynnä tunteita, kauneutta ja estetiikkaa tihkuvia lauluja - hilpeyttä ja kirpeää pirskahtelua unohtamatta. Päävastuu laulunteosta on ollut lajinsa eturivin suomalaisilla lauluntekijöillä Kerkko Koskisella ja Tuure Kilpeläisellä, ja kantava teema läpi levyn ovat Aulikki Oksasen herkät sanat ja runot, jotka Hovattaa levyntekoon vasta innostivatkin. Lumottu veli on Aki Sirkesalolta julkaisematta jäänyt sävellys, joka Oksasen sanoilla tilkittynä on värisyttävä kokemus. (ST) 22 Pistepirkko: (Well you know) Stuff is like we yeah *** Omaperäiseksi keitokseksi jalostunut, primitiivistä ja psykedeelistä autotallibluespoppia suoltava 22 Pistepirkko lähestyy hiljakseen 30-vuoden rajapyykkiä. Nopeasti äänitetty yhtyeen noin 12:s pitkäsoitto on riisuttu turhasta koneosaston hörvellyksestä ja tilaa saa näin mukavasti P. K. Keräsen kitara, joka soi paikoin erityisen ja persoonallisen tyylikkäästi. Yllätyksettömän ja pelkistetyn levyn parhaimmistoon kuuluvat viipyilevät, hitakaiset vedot, joissa yhtye pystyy luomaan erikoisen, peräpohjalaisen bluesin huuruisen tunnelman. (KH) Kauko Röyhkä & Riku Mattila ***** Kauko Röyhkän kokonaistaiteilijakuvaan mahtuu yhtälailla vähemmän onnistuneita levyjä ja onnistuneita kirjoja kuin myös päinvastoin, tuoreimpana esimerkkinä yhteistyöalbumi 80-luvun Narttu-kitaristi Riku Mattilan kanssa. Tämä viisikymppisten miesten kimppalevy on kovaa valuuttaa aikana, jona mainetekoihin ylletään huomattavasti köykäisemmillä, tosin paremmin stailatuilla eväillä. Levy pitää sisällään hyvinkin vaihtelevia sävellyksiä, joiden piirteitä korostavat pieteetillä räätälöidyt, tyköistuvat sovitusratkaisut. Kappaleita koristaa milloin Teho Majamäen perkussiot, milloin Pentti Lahti saxofoneineen tai Anssi Växby pehmeällä kontrabassollaan. Ja Röyhkä vahvoine teksteineen kuulostaa välittömästi tunnistettavalta omalta itseltään, persoonalta laulujen takana, jolloin jälki on väkisinkin kiinnostavaa. (KH) Jo' Buddy & Down Home King III: Whole Lotta Things to Do *** Jos on Pistepirkkojen soitto primitiivigaragea pop-otteella, uppoaa Jo' Buddy (alias Jussi Raulamo) alkukantaisuudessaan tiiviimmin syvän etelän suohon. Rumpalinsa ryydittämänä tämä laulutaitoinen, entinen One O'clock Humph -kitaristi räimii niin bluesia, garagea kuin rockabillyä perin raa'alla otteella. Yli 2000 keikkaa soittanut Jo' Buddy on saanut maineenpoikasta myös alan ulkomaisissa piireissä. "Missään ei ole niin hyvää soundia kuin Salorassa", putkiradiokitaristimme toteaa. (KH) Soul Tattoo: Malaga **** Samuli Laihon ja Jussi Sydänmäen uudelleen löytyneen yhteisen sävelen uusin laseroituma jatkaa vakaasti siitä, mihin huippubändi viimeksi eteni. Biisimateriaali ei taskaan suostu asettumaan mininkään turvalliseen uomaan, vaan virta vie villinä ja vapaana ja mutkan takana odottaa aina uusia pyörteitä. Jos joku jumittaa, niin Sydänmäen laulufraseeraus paikoin. Olen jo Hearthill-ajoista kärsinyt lievästä allergiasta sen suhteen, kun joudun pitkään altistetuksi. Malaga-levyllä Jussikin tekee onneksi pesäeroja tavaramerkkiinsä. (RB) Herra Ylppö & Ihmiset: Sata vuotta **** Maj Karma on tauolla, kun Herra Ylppö pitää soolovapaata. Sodankylä- ja Ukkonen-levyjen myötä popahtavampia soundeja viritellyt Ylppö jatkaa linjalla, jolla lähestytään suuria joukkoja ja radiosoittoa. Siitä huolimatta levyllä on leveä tunnelma ja hyvin erilaisia biisejä. Ylppö ihmiseen liikkuu popin, raaemman metallisen punkin tai sielunveljetmäisen maanisen paahdon maastoissa - ja kaikissa lähes yhtä luontevasti. Lyriikkaosastolla ei olla kaukana Maj Karmasta: ihastumista ja rakastumista, mutta ennen kaikkea pettämistä, jättämistä ja niistä seuraavaa vihaa ja surkeutta. (ST) Ismo Alanko Teholla: Blanco Spirituals *** Pitkän linjan tekijä kuulostaa uutukaisellaan niin itseltään kuin olla ja voi, hyvässä ja pahassa. On kuin Ismo Alanko olisi paketoinut uuteen muotoon eli duokokoonpanoon (aisaparina lyötävien soittimien velho Teho Majamäki) vähän kaikkea sitä, mitä kohta 30-vuotisella uralla on tullut tehdyksi. Avausbiisi Kuka puhuu voisi olla myöhempien aikojen Hassisen konetta, Räkäistä ja tarttuvaa taas kuulostaa minimalisoidulta Siekkari-rutistukselta, puhdistava kappale Sauna voisi hyvin olla peruja suomalaisuusanalyytikon ja shamaaniksikin joskus kohotetun Alangon soolouran alkutaipaleelta. Suomalaisuudesta puheen ollen: Seitsemän päivää -laulu hyödyntää reippaasti Konevitsan kirkonkellojen päämelodiaa. Uuden asetelman olisi odottanut tuovan Alangolle enemmän uusia lähestymiskulmia musiikintekoon, mutta kyllä vanhassa vara parempi -ajatusmallikin välttää. (RB) Aikakone: Greatest Hits * Miksi 1990-luvun kotimainen, painavasti jumputtavan eurodance-innostuksen imussa hittiputken tehtaillut, mutta yhtä nopeasti unohduksiin painunut orkesteri julkaisee melkein viidentoista vuoden tauon jälkeen massiivisen kokoelman, joka sisältää kaikki ne nolon vanhanaikaisilta kuulostavat hitit - ja jotkut vielä parina erilaisena remixinä? No siksi, että ne suunnittelevat comebackia. (ST) Movetron: Irtokarkkeja - Makeimmat hitit ***** Movetron osoittaa, että on myös vähemmän turhia comebackejä. Karkkihyllystä on napattu samaan pussiin ne kaikkein makeimmat hitit ja päälle on laitettu vielä kaksi aivan uutta makua. Vanhoista varmoista esiin nostettakoon hieman hevimpi Tellusnainen, illan viimeinen hidas Missä sä oot, ja se alkuräjähdys, Romeo ja Julia, josta löytyy myös 13 vuotta lihaisampi versio. Uusista kappaleista kovassa radiosoitossa ollut Ei kenenkään maa lupaa suuria odotuksia syksyksi luvatulle Movetronin viidenneltä. Euroviisu ehdokas, Cupido, edustaa samaa linjaa, mutta maku jää vaisuksi Päivi Lepistön vaisun tulkinnan vuoksi. (JI) Siiri Nordin: Lyö tahtia *** Rentous lienee ollut avainsana, kun Killerin laulajana muistettu Siiri Nordin on lähtenyt työstämään toista, nyt suomenkielistä soololevyään. Ja rentoutta sekä letkeyttä albumilla piisaa aina Nordinin pehmytäänistä laulua myöten, niin että pikkuisen monotonisena etenevä levy menettää loppua kohti kiinnostavuuttaan, vaikka väliin onkin sijoitettu muutama onnistunut, jatsahtava kappale. Tuottaja-kitaristi Jussi Jaakonahon pitkä yhteistyö Jonna Tervomaan kanssa syö kiusallisesti Nordinin levyn omaäänisyyttä, useampi laulu kun vie ajatukset väkisin Tervomaan suuntaan. Nordinin ote on tosin akustisempi ja utuisempi. (KH) Reino& The Rhinos **** Nimensä puolesta tämä kokoonpano voisi olla jokin tanssilavoja ja hotelliravintoloita koluava vanha raakki, mutta totuus löytyy toisesta maailmasta. Tanssijalka tosin nykii tätäkin kuunnellessa, mutta aiemmin ehkä näyttelijänä paremmin tunnettu Reino Nordin (kyllä, edellä esitellyn siskonsa veli) ilmavasti groovailevine sarvikuonoineen edustaa Suomi-soulin nuorta polvea. Eikä soul-fakki heille riitä, sieltä kurkistellaan vapautuneesti niin reggaen, lattarin kuin poppislovareiden puoleen. Vaikka lyriikat välillä tökkivät, tarjolla on letkeää kuuntelumusaa kaikenlaisiin tilanteisiin. Leffoissa kireänsorttiseksi jätkäksi leimautunut Nordin on levyllä ihan Rento-Reino. (RB) Dj Orkidea: Metaverse ***** Vihdoinkin Orkidealta jatkoa debyytilleen. Suomen ambient-guru iskee uutukaisellaan suoraan tajuntaan. Rytmi ja melodia ovat yhtä täydellisessä harmoniassa kuin kehon ja mielen tulisi olla itämaisten oppien mukaan. Ei ole ihme, että Orkidea on saanut entistäkin enemmän jalansijaa ulkomailla ja pystyy näyttämään todeksi, että suomalainen klubikulttuuri elää ja voi hyvin. Metaversen ehkä mielenkiintoisimmaksi kappaleeksi nousee massiivinen 12 minuuttinen remix Nightwishin Bye Bye Beautifulista, jonka tunnistaa vasta kolmen minuutin kohdalla. Holopainen kumppaneineen innostuivat tästä versiosta sen verran paljon, että päättivät lisätä sen Dark Passion Playn platinapainokselle. (JI) Vesa Salmi: Asfalttigolgata *** ½ Pienen hämeenlinnalaiskustantamon Humble Housen suomalaisia lauluntekijöitä suosiva linja jatkuu Vesa Salmen särmikkäällä debyytti-levyllä, joka ei hurmaa musiikillisilla ansioillaan vaan karheankomeilla teksteillään. Salmen lauluja voi luonnehtia kupleteiksi kadun varjoisalta puolelta, sillä ne ovat yhtä aikaa sekä hauskoja että traagisia. Piri, viina ja villit naiset, ja kaikki mitä niistä aiheutuu ostarien kulmilla notkuville Repeille (yksi levyn päähenkilöistä) ja kumppaneille tulevat käsitellyksi ilman sosiaalipornoilua tai opetustarkoitusta. Kontulan kasvatin, nykyään psykiatrisena sairaanhoitajana työskentelevän Salmen biisien tarinoista kuulee, että mies tuntee laulujensa aiheet. (RB) Iskias: Oikeus ja kohtuus ** "Porilaista äijärockia" veivaava Iskias on hämmentävä kuunteluexperimentti. Soittopuoli on jymäkkää, raskaasti soutavaa suomirockia - levyllä vierailee muun muassa Marco Hietala. Sanoitukset ovat kaukana äijäilystä: parisuhteita, rakkautta ja sen etsiskelyä sekä arjen ankaraa ponnistelua verorästeineen. Eikä tässä muuten mitään, mutta kun lyriikoissa mennään välillä pusikkoon todella pahasti: valot vaihtui ja edestä haihtui / elämäni upein nainen / lämpö nousee ja näköni heittää / testosteroni kun vereni keittää... Auts. Levyn absurdein veto on Heidi Kyrön kanssa laulettu iskelmäduetto. (ST) Kypck: Cherno *** Nyt on sitten nähty ja kuultu tämäkin: venäjäksi doom-metallia laulava suomalaisbändi - ja se nimi sitten äännetään "Kursk". Mikään noviisijoukko ei tässä mellasta, sillä riveistä löytyy Sentencedin entinen kitaristi Lopakka, ja kannuja paukuttaa HIMiä ja Apocalypticaa maailmalle tuottanut Hiili Hiilesmaa. Levy kuulostaa?hmm, no, se kuulostaa hidastempoiselle, raskaalle ja synkälle venäjänkieliselle doom-metallille. Ilman kansivihkosen englanninkielisiä tekstejä ei-venäläinen kuulija voi olla hitusen hukassa. (ST) Kalle Ahola: Audio wunderbaum * Kalle Aholan kahdessa ensimmäisessä soololevyssä oli vielä ideaa, mutta tämä kolmas on tyhjyyttään kumiseva tynnyri. Paria kelvollista lukuun ottamatta biisit eivät vaan yksinkertaisesti kanna. Sävellystyö on mielikuvituksetonta, tasapaksua ja turruttavaa, sanoituksissa ei ole sen enempää imua kuin työntöä. Aholan päällekäyvä äänikin rasittaa. (ST) Monsteriser: Shortcuts to A Dead End **** Pakko tarkistaa pariinkin otteeseen, mikä levy soittimessa pyörii. Etteivät vain ole lätkäisseet väärää levyä kansiin levy-yhtiössä. Monsteriserin kakkoslevyä kun erehtyy luulemaan milloin Queen of the Stonageksi, milloin Mustaschksi. Shortcuts to A Dead End jatkaa siitä mihin The Long Snap to Zero jäi. Sävellysvastuu on tällä kertaa jaettu koko yhtyeen kesken. Tätä ei välttämättä uskoisi, sillä sen verran yhtenäiseltä levy kuulostaa. Eteenpäin on menty kiitettävästi ja 2000-luvun grunge on saanut kutakuinkin lopullisen muotonsa. Tai kuten herrat itse kuvailevat, South Karelia Heavy Grunge. (JI) Robert Plant ja Alison Krauss: Raising Sand *** Entisen ledzeppeliinin Robert Plantin ja countrytähti Alison Kraussin yhteinen purkitus Raising Sand on rauhallisuuden tarjoava saareke hektisessä elämässä. Harkitut ja hiljaiset blues- ja roots-tunnelmat hiiviskelevät mieleen, luihin ja ytimiin. Alussa äänessä on hevikieunnat taakseen jättänyt Plant, jolla on vanhan staran karsimaa, levyn loppupuolella Kraussin kaunis ääni saa enemmän tilaa. Tämä levy on tehty niihin tiheisiin hetkiin, kun on tarve olla hiljaa ja kuunnella, mitä muut haluavat sanoa. (ST) R.E.M : Accelerate **** 1/2 Vauhdikkuutta kuvaava levyn nimi osuu maaliinsa uunituoreella R.E.M. -kiekolla, nimittäin poissa on edellisten albumien hidastempoinen, koneiden tukema fiilistely ja tilalle on puristettu varsinainen energiaryöpsähdys. R.E.M. ikään kuin löytää uudelleen 80-lukuisen itsensä, paitsi että silloinen indiepop on nyt selkeästi rock. Tämän alle 35 minuuttisen albumin lyhyet laulut ovat melodioiltaan vahvoja ja pinnoitettu hätkähdyttävän ronskilla kitarasoundilla. Vaikuttaa, että ensi syksyn Helsingin konsertissa esiintyy itsevarmuutensa takaisin saanut R.E.M. -ryhmä, ehkäpä ensimmäisiä kertoja sitten rumpali Bill Perryn traumaattisen vetäytymisen syksyllä 1997. (KH) Jaa

Tulosta

Lähetä kaverille