Osku Pajamäki maalailee nuoren sukupolven tulevista taakoista ja vaikeuksista synkän kuvan.
Perintää odotellessa
Nykynuorilla on niin helppoa... Eivät ole joutuneet sotiin, saivat valmiin hyvinvointiyhteiskunnan leikkikentäkseen ja ovat siksi muuttuneet saamattomaksi pullamössösukupolveksi. Toista se oli meidän nuoruudessa.
Osku Pajamäki kyseenalaistaa uudessa kirjassaan Perintö vai perintä yleiset käsitykset siitä, kuinka valmiin maailman edellinen sukupolvi jättää nuoremmalle.
Kirjan tiedot
Osku Pajamäki:
Perintö vai perintä
Helsinki kirjat 2011, 190 s.
Hänen keskeisin pointtinsa on, että tosiasiassa sukupolvien välinen oikeudenmukaisuuden ketju on katkennut: Kun aiemmat sukupolvet ovat aina jättäneet lapsilleen enemmän hyvinvointia kuin ovat itse saaneet, suurten ikäluokkien jälkeiset sukupolvet näyttävätkin joutuvan maksumiehiksi.
Pajamäki jatkaa vuonna 2007 ilmestyneessä Ahne sukupolvi - kirjassaan aloittamaansa sukupolvien välisen konfliktin ruotimista. Viime eduskuntavaaleissa ehdokas Pajamäkeä ei lykästänyt, eikä kirjan rivien välistä roiskuvasta myrskystä voi olla huomaamatta, että Pajamäen kirjan motivoivana voimana on paitsi halu nostaa teemoja yhteiskunnalliseen keskusteluun, myös henkilökohtainen turhautuminen. Asiallisesti Pajamäki silti asioita käsittelee.
Eläkepommi, valtion velka, ilmastomuutos
Pajamäki maalailee nuoren sukupolven tulevista taakoista ja vaikeuksista niin synkän kuvan, että pahimmillaan maasta muutto näyttää ainoalta mahdolliselta keinolta selviytyä. Suuret ikäluokat ovat olleet päättämässä omista eläkkeistään ja ovat määränneet ne korkeammiksi, kuin ovat itse maksaneet omien vanhempiensa ikäpolvelle. Samaan aikaan nuoremmat ikäluokat saavat huomata, ettei työelämään siirtyminen olekaan helppoa. Tarjolla on pätkä - ja silpputöitä, kun Suomen akateeminen ja nuorisotyöttömyys lähestyy Pohjois-Afrikan lukuja.
Pienten ikäluokkien pitäisi siis maksaa suurten ikäluokkien eläkkeet, vaikkeivät epävarmat työmarkkinat tarjoa varmaa toimeentuloa heille itselleenkään. Pajamäki kysyy aivan aiheellisesti, kuinka tämä yhtälö on mahdollista ratkaista, varsinkin kun samaan aikaan Suomen ennätyssuuren valtionvelan ja ilmastonmuutoksen kustannukset lankeavat nekin tulevan sukupolven maksettaviksi.
Tukea argumenteilleen Pajamäki rakentaa kirjan haastattelupohjaisella tyylillä. Ääneen pääsevät niin asiantuntijat, suurten ikäluokkien edustajat kuin julkkispoliitikotkin. Kirjan sivuilla käytävä keskustelu antaa Pajamäen teeseille uskottavuutta.
Tutkija Tapio Bergholm toteaa, ettei työvoimapulaa ole tulossa, vaan opintoaikojen lyhentämisen ja eläkeiän noston tarkoitus on vain pitää työvoiman tarjonta niin korkeana verrattuna kysyntään, että työmarkkinoilla vallitsee ostajan, siis työnantajan, markkinat.
Sauli Niinistökin on mukana vahvistamassa Pajamäen näkemyksiä, mutta myös lisäämässä kirjan kiinnostavuutta. Kaikkihan on mielenkiintoista, mitä Sale sanoo.
Raskaista asioista kepeällä tyylillä
Kirjan tyyli haastatteluineen on kolumnimainen ja ajankohtaisten nimien, sanontojen ja vertausten pudottelu yleistä. Mikäs sen parempaa, kuin piristää epätoivoon luisuvaa lukijaa lainaamalla Pasila-televisiosarjaa, mutta välillä "okeit" ja "no joot" tuntuvat tekstissä vähän hupsuilta.
Ajoittain kirjailijan tyyli on myös liipata läheltä yleistä politiikan vastaista populismia ja marttyyrimaista besserwisserismiä. Mieleen tulee toinen yhteiskuntakriittinen nuorehko mies, Tommi Uschanov. Pajamäen argumentaatio etenee kuitenkin kuin juna asemalta toiselle esitellessään yksi kerrallaan nuoren sukupolven kohtaamia ongelmia: Vanhustenhoidon hinta. Kestävyysvaje. Ilmastonmuutos.
Pajamäki kirjoittaa välillä, kuin puhuttelisi idioottia, mutta ainakin asia tulee selväksi. Mikä on erinomaisen hyvä asia ottaen huomioon, ettei näistä kysymyksistä useinkaan puhuta selkeästi. Konfliktin rakentamisella sukupolvien välille hän ei varmasti saa pelkästään myönteistä vastaanottoa omassakaan puolueessa.
Kirjoittaja ei epäröi tarvittaessa kyseenalaistaa SDP:nkään politiikkaa. "Minä en enää kehtaa kävellä kirkuvan oranssi vaaliliivi päällä Hakaniemen torille valehtelemaan, että hyvä tulee, kunhan vain muutetaan verotuksen painopistettä ja luodaan sata tuhatta uutta työpaikkaa."
Siinä missä Ahne sukupolvi oli syytekirjelmä suuria ikäluokkia kohtaan, Perintö vai perintä on pikemminkin neuvottelutarjous sukupolvien välisestä sopimuksesta. Pian nähdään, kuinka hyvin Pajamäki on vaalikampanjan aikana saanut nuoret käsittämään poljetun asemansa ja aktivoitumaan äänestämään.
