Kirjavisa: Uittoneuvoksen poika tuntee veden painon

• Jaa Facebookissa
• Twitter
• Lähetä sähköpostilla
• Tulosta
• Jaa palvelussa

Sen verran paljon tämä Kotkanpoika on ollut näkyvillä viimeisen vuosikymmenen ajan kotimaisen nykyproosan temmellyskentillä, että vilkkaampaakin osanottoa olisi voinut viikon visaan odotella, mutta tähän on tyytyminen, onhan saldo on kuudenveroisesti parempi kuin ei mitään.

Pertti Vuorela Espoosta lyö tällä kertaa alkutahdit.

"Jari Järvelä (s.1966) viihtyy nimensä mukaisesti veden äärellä. Näin häntä  aikoinani usein Kotkan uimahallissa, sillä timmissä kunnossa oleva kirjailija harrastaa uimista.

Asuntokin on veden ympäröimä Kotkansaarella meren ja joen välissä. Kirjailijan isä oli uittoneuvos. Eipä ihme, että useissa Järvelän romaaneissa vesi ja tukinuittokin  näyttelevät keskeistä osaa. Muun muassa Veden painossa (2001) haetaan tukkeja Miinalanjoesta Aunuksesta kesällä 1919.

Järvelä on (perheineen) innokas matkailija ja kiinnostunut historiasta, mikä näkyy kirjojen aiheissa. Pienessä taivaassa (2004), joka on itsenäinen jatko-osa Veden painolle, liikutaan 1920-luvun elinpiirissä ja tapahtumissa. Nyt tärkeitä ovat  maa ja kivet.

Romaanien sama päähenkilö Yrjö Pihlava kiinnostuu Pohjolan rikkaista asbestiesiintymisiä ja seikkailee tapahtumasta toiseen.

Jari Järvelän tuotanto osoittaa syvällistä perhetyneisyyttä ajan tapahtumiin ja niissä on kiehtova tarina.

Sitaatti on novellista  Konttaava vauva ja se on ilmestynyt kirjailijan kolmannessa novellikokoelmassa Paljon on Afrikasta kertomatta (2002). Nimestään huolimatta kokoelma liikkuu supisuomalaissa maisemissa ja henkilöissä, joista löytyy yllätyksellisyyttä ihan yhtä paljon kuin kaukaisesta mantereesta."

Mauri Panhelainen, Jyväskylä, koukkasi ensin Vääksyyn Petri Tammista ounastellen, mutta:

"Etsitty ei kuitenkaan ollut hän, joten seuraavana keskipolven mieskirjailijoista nousi esiin kotkalainen Jari Järvelä. Vaikka näyte ei ehkä ole tyypillistä räväkkää Järvelä-tekstiä, etsintä päättyi heti bingoon. Se on hyvä juttu, sillä viime vuosien aikana olen useamman kuin yhden kerran turhaan epäillyt Jari Järvelää visakirjailijaksi.

Jari Järvelän etsitty teos on 2002 ilmestynyt hieno novellikokoelma, jolla on arkipäiväinen ja samalla puhutteleva nimi: Paljon on Afrikasta kertomatta. Nimestä on irronnut myös kirjan päällykseen hyviä ideoita.

Kansikuvan pohjana on Afrikan tähti -lautapeli, jonka mehevään Afrikan maanosan muotoiseen pihviin on sijoitettu kirjan novellit noppapelin etapeiksi. Takakannessa pihvi – ilmeisesti porsaanleike sivumerkityksineen – on käristetty muodottomaksi kuivaksi käppyräksi.

Surkeaksi muuttuneen mannerlihan vieressä kimaltelee pelin kuluessa esiin käännettyjä eri värisiä timantteja ja yksi pankkirosvon kuvakin. Kruununa kirjan ulkoasussa on se, että keltareunaiset kannet tuovat erehdyttävästi mieleen Keltaisen kirjaston, siis kaunokirjallisuuden huippusarjan: terveisiä Afrikasta (ja Jari Järvelältä) maailman valiokirjailijoille (ja kirjankustantajille)."

Visaukkoakin on mietityttänyt tuo Keltaiseen kirjaston mieleen tuova ulkoasu.

Kalle Salminen Joensuusta hiukan vierastaa visakirjailijan tyyliä.

"Kokoelman novellit ovat usein aika kimuraisia ja niiden normaalista poikkeavia juonikäänteitä ei aina oikein tahdo ymmärtää. Onko tarkoituskaan? Kerronta on kyllä monipuolista ja joku löytää niistä vapauttavaa nauruakin. Pakko tunnustaa, minulle novellit eivät mitään lukuelämyksiä olleet, mutta kyllä ne kannatti lukea, joskus vähän naurattikin.

Kirjan avausnovellista tosin vähän innostuin. Siinä Leo kerää nimmareita. Minäkin sain nimmarit monien vaiheiden jälkeen Sixten Jernbergiltä ja Salvatore Juantorenalta, aikansa mestarimiehiä molemmat. Hauskan novellin niistäkin saisi, mutta asialle pitäisi panna Jari Järvelä."

Lukisiko siinä toisessa nimmarissa tarkemmin katsoen Alberto Juantorena, arvailee visajäärä, joka aikuisiällä on pyytänyt vain kerran nimmaria ja sen myös saanut. Yoko Onolta.

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen, viikon ainoa naistietäjä muuten, ei hänkään näytä hyvin perustelemastaan syystä lukeutuvan kirjailijan faneihin.

"Olen karttanut Jari Järvelän (s. 1966) kirjoja, koska hän sanoo haluavansa kuvata väkivaltaa: 'On kiinnostavaa nähdä, miten ihmiset toimivat kohdatessaan sitä. Kuvaamani väkivalta tuntuu rajulta, koska se ei ole sellaista kuin poliisijännäreissä.' Minulle taas elämä on liian lyhyt väkivallasta lukemiseen.

On Järvelällä toki muunkinlaista tuotantoa, esimerkiksi esitty kokoelma Paljon on Afrikasta kertomatta (2002) sisältää omailmeisiä osin tragikoomisia kertomuksia – en kutsuisi niitä novelleiksi."

Kunniamaininta vielä oikeasta tiedosta Juhani Niemelle Hankoon sekä myös Raija Vihavaiselle Vuosaareen, vaikka arvaus, Hannu Raittila, menikin tällä kertaa pieleen. Viikon palkinto menee Mauri Panhelaiselle. (rb)

VIIKON SITAATTI

Kun edellinen visakirja muistutti ulkoiselta olemukseltaan tietyn laatukirjasarjan opusta, niin tämän viikon teos on sitä sarjaa, kerrottakoon se heti ja suoraan.

Riittäisikö se yksin vihjeeksi? Lisätään nyt vielä, että kirjailija on monesti viime vuosien varrella mainittu nobel-ehdokkaana, mutta vielä ei ole osunut kohdalle.

Kuka on tämä nimellään vähän maaginenkin kirjailija? Vastaukset oheisiin osoitteisiin viimeistään 29.3. mennessä. Yhdelle palkinto.

"Mikael ja minä sovimme tapaamisesta elokuvateatteri Edisonin edessä. Joka olisi ensimmäisenä paikalla ostaisi kaksi lippua elokuvaan, jonka pääosassa esiintyi Greta Garbo. Elokuvan sankartar kuolee onnettoman rakkauden vuoksi uhrattuaan ensin niin ruumiinsa kuin sielunsakin kelvottomalle miehelle. Koko elokuvan ajan yritin tukahduttaa hillitöntä haluani nauraa. Naisen kärsimykset ja miehen kelvottomuus olivat kuin kaksi tekijää yksinkertaisessa matemaattisessa yhtälössä jonka ratkaisemiseen en tuntenut pienintäkään houkutusta. Olin ratketa liitoksistani. Painoin pääni Mikaelin olkaa vasten ja katselin elokuvaa sivuttain kunnes se muuttui hypähteleväksi sarjaksi mustavalkoisen väriasteikon eri sävyjä jota vaaleanharmaa vivahteet hallitsivat."