Äiti, poika ja pyhä rakkaus

Näyttämö ja katsomo on rakennettu yhdeksi kokonaisuudeksi, joka esittää yksinhuoltajaäiti Anneli Lahtisen ja hänen aikamiespoikansa Niilon kotia. Viljami Wagerin ja Joel Hongan lavastus luo sosiaalisen miljöön lisäksi nostalgista perusteatterin ilmapiiriä. Yleisön ja näyttelijöiden tilapäisessä yhteisasumuksessa on myös samaa huvittuneen ylpeää omatekoisuuden voimaa kuin pikkupoikien lautamajassa.

Julmaa dialogia

Antti Haikkala on kirjoittanut ja ohjannut helvetillisen komedian. Äidille on tapahtunut joskus jotakin pahaa. Hän on kokenut pettymyksen, katkeroitunut ja takertunut poikaansa. Takertuminen tarkoittaa valtataistelua, jossa äiti yrittää alistaa alistetun poikansa aina uudestaan.

Taistelevat osapuolet kuvittelevat, että tuntevat toisensa tarkasti. Se, että väittää tietävänsä, mitä toinen ajattelee ja tarkoittaa, on halpamaisinta toisen nöyryyttämistä. Näytelmän äiti tietää itse asiassa melko vähän poikansa tunnoista, mutta saa tyydytystä siitä, minkä tietää.

Poika tuntee puolestaan aika paljon äitinsä ajatusmaailmaa, mutta hänelle tuosta tiedosta ei ole mitään apua valtataistelussa. Metkujen tuttuus päinvastoin vain masentaa häntä lisää. Äiti riisti pojaltaan arvokkuuden jo silloin, kun tämä oli aivan pieni. Hän riistää sen aina uudestaan.

Selvää on, että kumpikaan ei ole paha ihminen, vaikka katsoja suorastaan pelkää äitiä. Molemmat ajavat toisiaan takaa noidankehällä, jolta ei ole poispääsyä.

Psykologi-vaimoni sanoi esityksen jälkeen, että näytelmän kamalin puoli on siinä, että tuollaista tapahtuu paljon. Tuollaista ja pahempaa. Haikkala ohjasi synkän tarinansa tavattoman hauskaksi komediaksi, jossa väreilee pieniä varoituksia siitä, mitä valtataisteluun perustuva perhedynamiikka voi tuottaa.

Niilo ei halua, että äiti tunkeutuu hänen persoonaansa tietämään hänen tarkoituksiaan. Niinpä Niilo haluaa tehdä sellaista mitä äiti ei tiedä. Tai sitten Niilo haluaa tehdä sellaista, minkä äiti saa tietää ja mistä hän ei missään tapauksessa pidä. Niilo voi heittäytyä ikäväksi loiseksi, mutta Niilo voi myös panna pahan kerran ranttaliksi.

Haikkalan näytelmän luontevaa dialogia on epäilemättä hyvä esittää. Ainakaan teennäisiin krumeluureihin tuskastumisen vaaraa ei ole. Samalla kahden ihmisen vaikeaan vuorovaikutukseen paneutuva teksti antaa mittaamattomasti tulkinnan mahdollisuuksia. Äiti ja poika käyvät asemienvaihtoa, jonka kiinnostava esittäminen vaatii vivahteiden tajua.

Jani Moilasen usein riehakas voima kääntyy nyt alistuneisuuden herkkyydeksi. Alistumattomuus oireilee hänessä hauskan hillitysti. Paula Toivonen on tutkinut roolinsa perin pohjin. Hän hallitsee kokonaisuuden ja lyö katsojan silloin tällöin ällikälle nyanssien osuvuudella. Anna Alkiomaa tekee Niilon yllättävänä tyttöystävänä iloista ja kaunista työtä. Hän osaa myös muuttua äkkiä salaperäiseksi figuuriksi.

Ällistyttävää äitisuhdejännitystä

Näytelmä alkaa realistisena tynkäperhedraamana. Dialogi perustuu tarkoille psykologisille oivalluksille. Henkilöiden sosiaalisten habitusten taustalla on nykyajan köyhien ihmisten elämän ristiriitojen ymmärtämistä. Katsoja saa perinteisen draaman kaaren alkupään syliinsä heti kättelyssä. Äidin ja pojan tilanne on kestämätön ja jotenkin se ratkaistaan. Saa nähdä miten.

Sitten tavallisten ihmisten tavallisen elämän tragiikkaa muuttuu trilleriksi. Se tuntuu tapahtuvan yhden repliikin aikana, mutta asiasta on kyllä varoiteltu jo aikaisemmin. Näyttämöllä on pilkahtanut muutamia realistiseen kerrontaan kuulumattomia sattumuksia, mutta katsoja on pitänyt niitä huumorin voimien puhalluksina, ei arjen keskelle astuvan äitisuhdejännärin yllätysten ja äkkikäänteiden enteinä.

Jännärin tuominen peräkammaridraamaan on perusteltu ratkaisu. Haikkala paljastaa thrillerivedollaan tavattoman hauskasti toivottoman äiti-poika -suhteen osapuolten fantasiamaailmaa, heidän toiveitaan ja toiveidensa toteutumia. Huumori paljastaa, miten vakava yksinhuoltajaperheen tilanne voi olla ja miten synkkiä potentiaaleja siihen voi sisältyä. Samalla se tekee ehdotuksen siitä, mitä on tehtävä.

Joviaalia yhteiskuntakritiikkiä

Äidin rakkaus on Legioonateatterin näyttelijäveteraaneihin kuuluvan Haikkalan ensimmäinen käsikirjoitus ja ohjaustyö. Hän hallitsee kirjoittamisen ja ohjaamisen tekniikat erinomaisesti. Niitäkin hienompaa on se, miten hän tekee omaperäistä työtä Legioonan parhaiden perinteiden hengessä.

Kauhistuksen kananlihoihin otetaan Legioonateatterissa levollisesti hyväntuulinen, jotensakin joviaali asenne. Elämän julmuus tunnetaan ja tunnustetaan ja siihen suhtaudutaan vakavasti, mutta sen eteen ei jäädä ruikuttamaan. Haikkalan esikoinen ei päästä edes pientä parahdusta pahan yhteiskunnan suuntaan, vaan tekee henkilöistään vastuullisia ihmisiä.

Niin on tehtävä, sillä vastuuttomat ihmiset eivät muuta kenenkään elämän mahdollisuuksia hyvään suuntaan. Sen näkee Suomen nykyisen taloudellis-poliittisen valtajengin työn tuloksissa.

Näytelmän jälkeen tulee mieleen, että äidin ja pojan olisi helpompi vapautua toisistaan, jos nuorille olisi tarjolla työpaikkoja. Nuorten työttömyyden pahentaminen vanhusten työuria pidentämällä vaikuttaa perheoloihin. Siinä ei synny hauskoja jännäreitä vaan tylsiä kauhutarinoita.

Pertti Julkunen

Kuva Kimmo Hokkanen

Legioonateatteri:
Antti Haikkala: Äidin rakkaus
Ohjaus: Antti Haikkala – Lavastus: Viljami Wager ja Joel Honka –  Valot: Jenni Horton – Ääni: Marko Vierimaa – Puvustus: Elisa Harvala – Rooleissa: Anna Alkiomaa, Jani Moilanen ja Paula Toivonen