Kunnan väki liipasimella

Suomessa ei liene kuntaa, jossa ei tiedettäisi, miten onnetonta on lomauttaa kunnan palkollisia. Pakkolomalle sysätty ei vie töitä mukanaan. Ne työt jäävät osin tekemättä, vielä useammin työkaverin tehtäväksi ja osassa töistä myös lomautetun itsensä ylitöiksi pakkolomapäivien jälkeen.

Pakkoloman ymmärtää, jos firmalla ei ole tarjota työtä esimerkiksi tuotteiden heikon kysynnän vuoksi. Kunnan määräämiä, koko henkilöstöä koskevia pakkolomia on sen sijaan vaikea ymmärtää saati hyväksyä, sillä eivät ne työt mihinkään katoa, vaikka niiden tekijä puuttuisikin.

Kunnan pakkolomat tietävät isoa revohkaa töiden järjestelyissä. Sen ponnistuksen loppusaldo on kokemusten mukaan kyseenalainen. Lomautusten taloudelliset ja toiminnalliset haitat ovat niin mittavat, että lomauttamisen hyödystä valtaosa tulee niiden vuoksi syödyksi.

Kun kunta lomauttaa, se on epätoivoinen ratkaisu. Kun se niin tekee, on se merkki kaupungin poliittisten päättäjien ja  johdon epäonnistumisesta. Kuntalainen ei lomautuksista päättäjää ainakaan kiitä ja miksi kiittäisi. Sitä varten emme veroja maksa, että jäämme vaille palvelua tai joudumme kestämään, kun se alkaa tökkiä.

Hyväksyä ei pidä sitäkään, että päättäjien mokat sälytetään palvelijoidemme taakaksi. Kun he kärsivät, stressaantuvat ja menettävät motivaatiotaan, on lopullinen kärsijä asukas.

Lomauttavien kuntien virka- ja luottamusmiesjohto hakee syyllisiä lomautuksiin muualta kuin peilistä. Yksin he eivät syyllistä olekaan. Voimme laittaa sille penkille istumaan vaikkapa ne verokeinottelijat, esimerkiksi pääomaverotukseen työtulojaan siirtäneet hyvätuloiset, jotka ovat kyllä valmiita ottamaan kunnan palveluista kaiken irti, mutta eivät maksa meidän muiden lailla veroa kunnan kassaan.

Ovat lomautukset myös hätähuuto valtiovallalle. Siten Vanhasen-Kataisen poppoon saa puolestani kiikuttaa oitis syytetyn penkille, kun lomauttamisen tauti leviää kuntiin nyt kulovalkean tavoin.

En väitä, että nykyinen hallituksemme olisi ensimmäinen siinä hallitusten sarjassa, joka on ollut kuuro kuntien talousmurheille. Olen kirjoittanut ennenkin, että maamme poliittisessa johdossa on elänyt jo pitkään sellainen harhaluulo, että kuntien taloudessa olisi jatkuvasti jotakin ”löysyyttä”, jota pitäisi puristaa budjeteista ulos. Sen verran olen istunut kuntapäättäjän housuissa, että tiedän niiden aikojen jääneen 1980-luvulle.

Vaan onhan tämä sinihomehallitus sillä tavoin poikkeus edeltäjistään, että vieläkään se ei näytä hakevan julkiselle sektorille tuloja verotuksesta, vaikka joka ainoa talouden viisas sellaisia suosittelee. Katainen kyllä maalailee puheissaan verotuksen kiristämistä, pääomaveron nostamista ja ties mitä puuhaa, mutta kaiken hän tuntuu siirtävän seuraajalleen.

Ehkä edessämme on Kreikan tie. Siellä saa sosialidemokraattien PASOK nyt setviä hartiavoimin konservatiivien talousmöhläyksiä ja valtionvelkaa. Siellä joutuvat erityisesti julkisen sektorin työntekijät maistelemaan viimeisen päälle uusliberaalin talouspolitiikan ihanuutta ja äimistelemään valtiovallan ja finanssikapitalismin yhteisten salaseurojen petoksia. Kreikkalaisille alkaa paljastua vasta nyt, mihin tilaan sikäläiset porvarit kansan- ja valtiontaloutensa päästivät.

Euroopan paras valtiovarainministerimme sai edeltäjältään perinnöksi mitä mainioimmassa tilassa olleen valtiotalouden. Nyt voimme vain pelätä ja aavistella, miten surkeassa kunnossa olevan kruunun kirstun velkakirjoineen kuurojen korvien puolueen puheenjohtaja jälkeensä jättää miljardien eurojen verohelpotusten seurauksena. Pian ovat muutkin kuin kunnan kassat sen politiikan maksumiehiä.

Kotkan johto näkyy antaneen kymppitonnin ylläripalkinnon jollekin Pekkas-akatemian sirkustelulle lomautusuutisten keskellä. Antaisivatpa joskus tunnustusta ja leivän särvintä ponnisteluista perusduunareilleenkin, vaikkapa lumiaurojen kuskeille, viikonloppuinaan kansalaisia rokottaville hoitsuille tai niska limassa hääriville siivoojille ja kodinhoitajille.

Tunnustuksen sijaan heille annetaan viesti, ettei heidän työtään hirveästi tarvita. Heille on luvassa palkattomia päiviä ja lisää kiirettä.

Näinkö se yhteistyön ja arvostamisen henki kasvaa?