Pahasta palkasta hyvä kehä

Koska kysytään pääoman kakkuviipaleen tuottavuutta? Koska kysytään mitä se hyödyttää, että noita talouksiemme käenpoikia, koti- ja ulkomaisia sijoittajia ruokitaan, kun tuottavuuden hyöty jätetään vain niiden napsittavaksi."

Jos olisi totta, että palkansaajan entistä parempi palkka veisi kansakuntaa turmioon, olisimme vajonneet jo  aikoja sitten kehitysmaa-tasolle. Ja jos elinkeinoelämän valitusvirret siitä miten palkankorotukset vievät viimeisetkin yritysten kannattavuuden rippeet, pitäisivät paikkansa, seuraisi kai jokaista sopimuskierrosta konkurssiaalto.

Aina se henkilöstö tulee johtajan mielestä liian kalliiksi. Eikä ei ole koettu sellaista suhdannetta, johon tehdyt palkankorotukset olisivat istuneet.

Teollisuuden ja palvelujen Suomen taloushistoria todistaa muuta. Kansalaisten ansiotason nousu on ollut seurausta jostakin perustellusta asiasta ja se, jos mikä, on ollut talouden hyvän kehän synnyttäjä. Paha palkka on dynaaminen kasvun ja hyvinvoinnin luoja.  

Nyt tietysti sanotaan, että se mikä on kansantaloudelle hyväksi, ei ole sitä yksittäiselle firmalle. Siten ostovoimaa ja palvelujen kysyntää lisäävä palkankorotus teollisuudessa tai julkisella puolella on kaikin puolin huono juttu verstaan tai kunnan kassaan.

Niin se varmaan onkin hetkellisesti. Hiukankin pidemmässä juoksussa palkkojen nousu poikii hyvää kuitenkin myös menettäjille. Kansantalodessahan edes sosiaalimeno ei ole meno. Se tulee takaisin yhteistä kakkua kasvattamaan nopeasti kulutuksen kautta.

Työelämän tutkijat ovat todistelleet jo vuosikymmenten ajan, että tuotantokustannusten kuten henkilöstömenojen nousu vie teknistä kehitystä ja tuottavuutta eteenpäin.

Energian hinnan nousu on pakottanut yritykset rakentamaan parempia voimaloita ja kehittämään entistä vähemmän kuluttavaa, aiempaa tehokkaampaa teknologiaa. Samalla lailla on palkkojen nousu pakottanut automatisoimaan, kehittämään työmenetelmiä ja tuotantotapoja ja välttämään työvoiman tuhlaamista.

Lopputulema ay-liikkeen palkkataisteluista on ollut tuottavuuden nousu, joka on saattanut olla inhimillisesti katsottuna turhankin rajua. Kehäraakki ei ole aina jaksanut ottaa enää iloa irti kasvaneista tuloistaan.

Ihmisvoiman korvaaminen ja vapauttaminen rehkimisestä konevoiman avulla on seurausta työvoimatavaran kallistumisesta. Se on johtanut ties millaisiin tieteellis-teknisiin hyppyihin, joista omistajat ovat kääräisseet mukavasti voittoa.

Palkankorotukset ja työajan lyhentäminen ovat luoneet kulutusmarkkinat. Ne ovat synnyttäneet  uusia työpaikkoja paitsi palveluihin, myös palvelualan yrityksille koneita ja laitteita valmistavaan teollisuuteen. Suomalaisen telakka- tai kännykkäteollisuuden ja niitä palvelevien alihankkijoiden menestystarinoita ei olisi, ellei olisi kulutuskykyistä väkeä ostamaan ja käyttämään teollisuuden uusia tuotteita.

Olen ihmetellyt vuosien mittaan monta kertaa monen alan ammattilaisille kuten ”pienipalkkaisille” opettajille, papeille, kunnan kirjureille, myyjille tai toimittajille, miksi he paperi- ja metallimiesten, ahtaajien, kemialaisten ja muiden ”hyväpalkkaisten” duunareitten palkankorotuksia kadehtivat ja parjaavat. Niillä on maksettu monen lääkärin ja rakentajan palkka, niillä istutetaan väkeä ravintolan pöytään ja niillä pistetään vauhtia talouden dynamiikkaan. Monella alalla voi työnantaja sitä paitsi pistää ainakin osan palkankorotuksista hintoihin firman olemassaoloa vaarantamatta semminkin kun Suomessa on palkkojen nousu ollut perin maltillista.

Talouden globalisaatio  on sillä tavoin ikävä asia, että osa tuotannosta siirtyy halvemman tuotannon maihin, jos maan palkkataso on kilpailijoihin nähden turhan korkea ja/tai palkkakehitys hallitsematonta.

Maan ja eri teollisuudenalojen kilpailukyky on kuitenkin yksi iso kokonaisuus. Työvoiman hinta on vain yksi tekijä yritysten ratkaisujen taustalla, vaikka Suomessa näytetään pistettävän jokainen firmojen ulosliputus korkeiden työvoimakustannusten piikkiin.

Olisi tietysti mukava sekin, jos yritysjohtajat ja taloustoimittajat  muistaisivat, että palkansaajien työtulojen osuus yritysten liikevaihdosta ja kansantalouksien kakussa on laskenut, kun taas pääoma on lihonut niin Suomen kansantaloudessa kuin globaalistikin.  

Koska kysytään pääoman kakkuviipaleen tuottavuutta? Koska kysytään mitä se hyödyttää, että noita talouksiemme käenpoikia, koti- ja ulkomaisia sijoittajia ruokitaan, kun tuottavuuden hyöty jätetään vain niiden napsittavaksi.

On sillä ottaja, minkä palkansaaja jättää ottamatta. Se ottaja on usein myös työntekijää vähemmän oikeutettu synnytettyyn hyvään.