Valtaa vailla vastuuta

Suomen työministerin pesti ei ole herkkua hommaa. Sitä se ei ole ollut aiemminkaan.

Entisinä ”hyvinä aikoina” suomalaisen talouspolitiikan suuri linja oli se, että kun inflaation taltuttamisessa tai työllisyydessä piti joustaa, jousti työllisyys. Niinpä minäkin olen joutunut seuraamaan suomalaisen työvoimapolitiikan kurimusta koko aikuisikäni.

Työttömyys on pysynyt milloin isompana, milloin siedettävämpänä kansakunnan vitsauksena ”suhdanne- ja rakennesyistä” vuosikymmenestä toiseen. Tosiasiassa suomalainen työ ei ole ollut politiikan ykkösasia eikä valtiovallan erityisessä suojeluksessa kuten vaikkapa Ruotsissa.

Edellisestä johtuu, että työministerin pestiin ei ole voinut laittaa kevyen sarjan poliitikkoja. Siitä on seurannut myös se, että isot hallituspuolueet ovat taktisesti lykänneet työministerin salkun välillä sinne, missä on toivottu kannatuksen laskua tai soraäänien hiljenemistä.

Noista lähtökohdista saattoi ymmärtää esimerkiksi kommunistijohtaja Arvo Aallon tai vennamolaisten Urpo Leppäsen istuttamisen työttömien syntipukiksi 1970- ja 1980-luvuilla. Hillittiin niillä tempuilla myös kyseisten eduskuntaryhmien suunsoittoa.

Visaista elämä on ollut työministereillä myöhemminkin. Muistissa ovat ainakin Tarja Filatovin kiireet. Helpolla häntäkään eivät päästäneet sen enempää edustajatoverit Arkadianmäellä kuin kansalaiset ja toimittajatkaan. Ei, vaikka nuo pari vaalikautta elettiin tuntuvasti paremmassa tilanteessa mikä tilanne on nyt.

En ole ensimmäinen ihmettelemässä, miten helpolla vihreät pääsevät suomalaisessa politiikassa. Yhä selvemmäksi vihreiden varjeltu asema, milteipä  koskemattomuus on käynyt nyt, kun puolue vaikuttaa myyvän  periaatteensa yhden toisensa jälkeen. Media kohtelee vihreitä yhä silkkihansikkain ja niin tekee useimmiten myös vihertävä tutkijoiden joukko.

Anteeksi vihreille antavat kaiken ja ainakin saamattomuuden ilmeisesti myös kansalaiset. Puolueen gallup-kannatus pysyttelee turvallisesti kymmenen prosentin tuntumassa, vaikka vihreiden johto ei saa mitään aikaiseksi hallituksessa.

Vihreiden kovat kannatusluvut suurimmissa kaupungeissa eivät selity puolestaan muulla kuin sillä, että heitä kannattavat opiskelijat ja nuoret perheet eivät yksinkertaisesti seuraa politiikkaa. On vain coolia kannattaa vihreitä, kun on se ilmastonmuutoskin. Rauhoittaa se myös omaatuntoa.

Myönnän, että puheenjohtaja ja työministeri Anni Sinnemäki on sympaattisen oloinen ihminen. Ylimääräistä plussaa ja henkisiä haleja hän saa myös minulta mainioista Ultra Bra -sanoituksista.

Olen kuitenkin sitä mieltä, että myös vihreät ja heidän ministerinsä on asetettava vastuuseen hallituksen surkeasta talous- ja työllisyyspolitiikasta. Ja olen sitä mieltä, että työministerimme onnistumista on arvioitava samoilla kriteereillä millä arvoa ovat saaneet tai jääneet paitsi myös hänen edeltäjänsä samassa pestissä.

Vihreys ei vapauta vihreiden johtoa vastuusta. Päin vastoin vihreältä vaihtoehdolta pitää vaatia enemmän ja kysyä, missä ovat nyt ne Soininvaaran ja kumppaneiden hahmottelemat perustulo- ja muut uudenlaisen elämäntavan ja toimeentulon mallit, joita toteuttamaan kansalaiset ovat äänestäneet vihreitä niin voimallisesti, että nämä ovat nousseet hallitukseen.

Pienen hallituspuolueen johto voi selittää tietenkin, että hallituksen teot eivät ole yhtä kuin siihen kuuluvan puolueen linja ja tahto. Poliittista vastuuta peräävä kansalainen voi puolestaan kysyä, mitä se puolue hallituksessa tekee muuta kuin tukee hallitusta, jos joka ainoa sen esitys tulee torjutuksi ja iso osa tavoitteita jätetään ilmeisesti esittämättä.

Vihreiden taktiikka on ollut ajaa kaksilla rattailla. Erkki ”susi” Pulliainenkin saa kritisoida hallitusta sen mitä hänelle puheaikaa ja palstatilaa suodaan. Ja saa tietysti Annikin esitellä milloin mitäkin ideaansa kuten tätä osinkotulojen nollaveron poistoa. Yksi toisensa jälkeen ne sitten joko unohdetaan tai ammutaan alas seuraavana päivänä muiden hallituspuolueiden toimesta. Tukea hän on saanutkin lähinnä oppositiosta.

Edellä olevan saa puolestani tulkita pettymykseksi, mutta yhä lailla tunnustukseksi. Satun nimittäin olemaan se vihreiden valtuuskunnan jäsen,  joka teki ehdotuksen vaihtoehtoliikkeen lähtemisestä hallitustaipaleelle 1990-luvun puolivälissä. Esitys Haaviston Pekan valitsemisesta vihreiden historian ensimmäiseksi ministeriksi taisi mennä sekin nimiini.

Jos siis jotakin kadun, niin...