Kymmenen tikkua saa täydet pisteet

Onpa hienoa istua kotikaupunkinsa teatterissa ja omaksua yhtä aikaa lapsen, äidin ja isoäidin roolit - se on todellista tajunnanvirtaa se!

Heini Junkkaala edustaa uutta kotimaista kirjailijasukupolvea, on omaleimainen ja  kiinnostava dramaatikko. Ja kun Ilkka Laasonen ohjaajana on löytänyt kertojan kanssa saman taajuuden, niin laudalle ladotut kymmenen tikkua enteilevät toteutukselle kymmentä pistettä.

Hyppy kesään

Näin joulun vaikutuspiirissä on coolia heittäytyä kesäisiin tunnelmiin.

Tarinan perhe on nimittäin juuri saapunut lomalle maalle, mummolaan. Kaikilla on omat odotuksensa loman suhteen, mutta kohtaavatko ne? Eivät oikeastaan. Äiti esimerkiksi on kova itkemään, koska hänen mielestään isä ei omistaudu perheelleen vaan rääkkää mieluummin tietokonetta. Isä ottaa moitteista onkeensa, mutta ei lähde lasten harmiksi ongelle vaan pistää överiksi. Hän laatii heille laivaa vajassa eikä ole semmin enää kenenkään näkysillä.

Taika on tikuissa

Mummo rakastaa lapsenlapsiaan omalla höpsöllä tavallaan mutta yli kaiken keittiöpuutarhaansa, jossa ei suvaitse lainkaan rikkaruohoja ja jossa kasvaa kaikkea ”ihanata”.

Itsesäälissä kylpevä miniä on vanhan ajan ihmisen mielestä varsinainen kummajainen.

Keskushenkilö Anna on empatialla ja nokkeluudella varustettu pikkutyttö, joka on valmis siirtymään vaikka taikatemppujen puolelle saadakseen perheen asiat kuntoon.

Tuukka-veli on tosi tavallinen iso pikkupoika, pitää raisuista leikeistä mutta saa sätkyn jos joku tulee halaamaan.

On vielä ”karmea” naapuri, Kalle, joka on kivulloinen, inhoaa mukamas vieraita ja meteliä mutta on itse asiassa yksinäinen ja katkeroitunut.

Niin ja tietenkin löytyy vielä herra Parenteesi, taikuri, joka ikäänkuin sulkumerkeissä auttaa Annaa perhesolmujen avaamisessa.

Ja kyllä siinä paljon vinkkejä ja taikaa tarvitaankin, ennenkuin kaikki loksahtaa kohdalleen. Tarinan kululle on laadittava uusi järjestys, eräs henkilö jopa poistettava hetkeksi kuvioista.    Vanha lastenleikki, kymmenen tikkua laudalla, on keskeinen juonen kulussa. Sillä saadaan paljon eloa näyttämölle jo sellaisenaan, saatikka sitten kun huomataan että kullakin henkilöllä on nimikkotikku, jolla heitä voidaan ohjailla kuin narunukkeja. Tämä taikavoima tarjoaa Annalle pulmien ratkaisuun avaimen.

Tarina sykkii huumoria ja viisautta alusta loppuun. Ihmiset tarvitsevat toisiaan, se on vain joskus osoitettava heille riittävän konkreettisesti.

Toiminnallisiin kohokohtiin kuuluu kilpajuoksu, jossa aavistuslähtöinen mummo lyö muut ällikällä – ikä voi olla myös plussaa oikein oivallettuna.

Nuori energia vauhdittajana

Vähämerkityksistä ei ole se, että nimenomaan lasten osiin on saatu nuoret näyttelijät, jotka eivät esitä vaan ”ovat”, oikeasti ja rakastettavasti. Sekä Anna Lipponen että Henrik Hammarberg  – Annana ja Tuukkana – uivat yleisön sydämiin. Molemmilla on ammattimeriittiä jo kosolti, eikä ole epäilystäkään etteikö taas tulisi sulkia hattuun.

Mutta myös teatterin ”kivijalka” on täysillä pelissä mukana. Tuulikki Kuorikoski oikein herkuttelee mummoroolilla, Jouni Jalarvo uhoo Kallena, Antti Leskinen tekee antaumuksella koomisen isähahmon, Lise Holmbergin tapaisia huomiota kaipaavia äitejä on varmasti monella ihan kotona tai seinän takana, ja Jarmo Tulosesta – taikka pikemminkin herra Parenteesista – olisi epäilemättä suurta apua ja iloa tuttavapiirissä. 

Visualisointi – satuisa näyttämökuva, siihen istuva puvustus ja kekseliäs koreografia – sekä taikuus sopivasti annosteltuna toimivat tämän esityksen ovelina kyytipoikina.

KAARINA NASKI