Feminiininen minuus ja parantavat tunteet

Maailman kantaesitys nähtiin viime heinäkuussa Espanjassa pidetyillä Parantavan teatterin festivaaleilla. Parantavan teatterin ideana on paluu teatterin juurille. Teatteri on ollut alun perin yhteisöä parantava kollektiivinen rituaali.

Minä muistelen Legioonateatterin ensimmäisiä esityksiä viidentoista vuoden takaa. Mietin, mitä uutta Parantavan teatterin idea mahtaa tuoda. Koskelalla on pitkä kokemus innostavan ja siinä mielessä myös parantavan teatterin tekemisestä.

Legioonateatteri on osannut alusta alkaen ottaa reippaan ja hauskan otteen maailman pahoihin patologioihin. Asenne on tehnyt hyvää näkijöille ja varmaankin myös tekijöille.

Koskela korostaa nyt nähtävän teoksen prosessimaisuutta. Tekijöitä ei ole tarpeen ilmoittaa. Käsiohjelmaa ei ole.

Huomaan, että melko iso osa teatterikritiikin tavanomaisista lähtökohdista katoaa. Esityksestä erillään olevaa kiinteää tekstiä ei ole, joten työryhmän onnistumista tekstin tulkinnassa ei tarvitse miettiä.

Yksittäisiä roolisuorituksia ei tarvitse arvioida, sillä näyttelijöitä ei ole nimetty. Roolit toimivat ikään kuin yhden ja saman feminiinisen minuuden hyvinä ja huonoina elämisen mahdollisuuksina.

Patologinen yhteisö

Koskela istahtaa kauniisti valaistulle tuolille, ottaa haitarin syliinsä ja alkaa soittaa. Hänellä on myös kaksi pientä rumpua.

Ajattelen kaikesta työryhmäpuheesta huolimatta koko ajan, että Koskela on esityksen ohjaaja. Hän toimii ryhmän shamaanina, sen moniäänisenä kuorona ja tapahtumien lujatahtoisena kommentoijana.

Kolme tyttöä myydään. Perheväkivaltaa tapahtuu. Naisen hame nostetaan ylös ja sidotaan helmoista pään päälle. Hän ei ole ensimmäinen eikä viimeinen nainen, joka poltetaan elävältä, kertoo hanuristi. Hänet poltetaan teatterillisesti, mutta tiedämme, että hänen jälkeensä monia ihmisiä poltetaan tulessa.

Luokitteluihin ja kemikaaleihin perustuva lääketiede ja nykyaikainen patriarkaalinen uskonto toimivat pahuuden jatkeina.

”Scitsophrenia Simplex”, laulaa Koskela virallisen diagnostiikan liturgiaa; ”Anorexia Complex!”. Sitten Koskela laulaa kauniisti, puhtaasti, vakavasti ja lujaluontoisesti uskonnollista laulua: ”pöpöti-pöp-pöp-pöp”. Näytelmän muut naiset vastaavat harmonian hengessä: ”herra armahda!”.

Tarinan opetuksena on, että herra ei armahda. Naisen on armahdettava itse itsensä. Näyttelijät pyyhkivät kasvojensa paksut maskit paperinenäliinoihin. Iloiset, persoonalliset ilmeet ovat kuin ilmestyksiä. Tyylittely muuttuu läsnäoloksi.

Näyttelijät kuhisevat pienessä katsomossa. Nuorten naisten läheisyys tuntuu. Saan kouraani pienen kiven. Siihen on kirjoitettu: ”muista kuka olet”.

Parantava teatteri

Mutta Emoción ei ole tarkoitettu opettavaiseksi tarinaksi vaan parantavaksi teatteriksi. Se ei tulkitse tekstiä, vaan nuoren naisen minuutta. Miten tulkinta oman itsen etsimisestä ja löytämisestä olisi parasta tulkita?

Haluan ajatella, että Emoción ei usuta aidon ja eheän minuuden etsintään. Aidon minuuden löytämisessä on kiusalliset puolensa. Se voi johtaa aidon puolustamiseen epäaitoa vastaan. Siinä syntyy jäykkyyttä ja suvaitsemattomuutta. Tunteiden rennon tuntemisen pois ajama Pöpöti-pöp saattaa tulla aidon oman itsen mukana takaisin.

Emoción näyttää, että omien hyvien tunteiden löytäminen ja yhteisön patologioista vapautuminen on mahdollista. Jotakin siis etsitään ja löydetään, mutta se ei sittenkään ole valmis ehjä minuus, vaan hyväntuulinen mahdollisuus tehdä oma itse sellaiseksi, millaisena haluaa elää.

Henkevä juuri

Minuuden eheyden ongelmat koskevat kaikkia, mutta Emoción on siitä huolimatta naisten, ja nimenomaan nuorten naisten näytelmä. Vanhempi ihminen ei ole eheydestään yhtä huolestunut kuin nuoret Liisat, vaan voi olla itseään kiusaamatta tai muita haittaamatta kaikessa rauhassa hömelösti hajallaan.

Näytelmän rakenne on lohduttavan moniminäinen. Yksi Liisoista ottaa vastuun yhteisön patologioista vapautumisesta ja paljastaa kasvonsa. Muut Liisat seuraavat esimerkkiä. Monikasvoinen ja monivartaloinen Liisa hyväksyy monenlaisia minuuksia.

Emoción on hyvää tekevä kollektiivinen rituaali. Se on myös kaunistunnelmainen teatteriesitys. Sen henki on luja, mutta samalla hauska ja levollinen. Jotakin perusmodernia yhdistyy Kantelettareen ja johonkin perusantiikkiseen. Siinä syntyy jotakin uutta. Sitä voi pitää teatterin alkuperäisenä juurena, jos niin haluaa.

Pertti Julkunen

Legioonateatteri:
Emoción
Esiintymässä 11 Liisat -ryhmän naista.
Näytelmä on tehty kiertue-esitykseksi.
Seuraavat esitykset Legioonateatterissa: 15.11., 5.12. ja 6.12.