Miehen kuvassa polttava ja repivä rakkaus

Näytelmäkirjailijana ja myös näyttelijänä uraa luonut Jussi Wahlgren on siirtymässä pitkän proosan puolelle. Kaikki tämä rakkaus on muotokuva miehestä jonka suorastaan huutaa veistämistään.

Romaanin mies on kiimansa piinaama. Rakkaus kipinöi ja polttaa häntä, kuumentaa ja kärventää läheiset. Mikään ei tunnu riittävän, kärsimätön mies ei saa rauhaa. Todellisuudentaju taistelee hänessä itselleen edes pientä osaa hermokimpun mielen vallanjaossa.

Nuoret tytöt ja naiset, hehku ja hekumallisuus vetävät puoleensa ja ohjaavat miestä. Omahyväisyydestään huolimatta tai siitä johtuen hän on itsekin houkutteleva. Ei haittaa, vaikka häntä kutsutaan ”vanhaksi sudeksi” tai ”inspiraationsa menettäneeksi taiteilijanpieruksi”. Itse hän on mieluiten ”fucking straight forward taiteilija”.

Kirjassa kaikki on rajua, rakkaudet, ratkaisut, haaveet, irtiotot, kaiken katkominen, paluukin. Ja klassisen ihmissuhdeoopperan tapaan tekijä repäisee aivan viimeistä sivua myöten.

Levoton taiteilijasielu

Otto Antero Varhimo on taiteilija, jolta opinnot ovat jääneet kesken, josta ei ole tavanomaiseen työhön, jonka menestys kuvataiteilijana ei ota tuulta. Otto matkustaa Amerikkaan ja elää dekadentin Glorian siivellä, johon hän oli tutustunut tämän ollessa seitsemäntoistavuotias.

Tuottajan tytär oli luovutettu Oton hoiviin amerikkalaisen filmiryhmän kuvatessa Helsingissä. Tietäähän sen, mitä sellaisesta seuraa.

Otto on naimisissa Sirkka-Sinikan, Snikkan, kanssa ja heillä on tytär Marika, joita molempia vaivaa alttius mielen epätasapainoisuuteen. Avioliitto on myrskyisä mutta rakastava.

Lisäksi tarinassa on Snikkan vaikutusvaltainen isä, Tarmo, Oton äiti Anita, Snikkan mies Erik sekä nuoret rakastettavat naiset Elina ja Henna. Oikullisuuden ja äkkikäänteiden lisäksi Oton lähellä on ihmeellistä lämpöä, ymmärrystä ja huolenpitoa. Anteeksiannon taso on (sen on oltava) korkea.

Hetkellistä nostetta Otto saa esiteltyään taulujaan New Yorkissa. Windows on Pain -sarja, Tuskan ikkunat, saavuttaa siellä joltisenkin menestyksen. Ikkunat symboloi tarinaa muutenkin. Elämän näkymät, rajat ja rajaaminen, sisä- ja ulkopuolisuus, tavoittamaton ja tavoitettu, vapaus ja ahdistavuus määrittävät Oton mielen maisemaa.

Levottomuus ei lakkaa, taiteilijasielu on hänelle yhtä aikaa vankila ja ovi vapauteen. Lisäksi kipuilu taiteilijuuden ja toisaalta tavanomaisuutta tavoittelevan minän hetteikössä repii kahtaalle. Mielen järjestys on impulssien vallassa.

Silti kuvasta ei voi olla pitämättä. Kaikkea mitä Otto rehdisti on, lapsellinen, romanttinen, intomielinen, törkeä kääntää kuin väkisin myötätunnon hänen puolelleen.

Pohjimmiltaan Oton ongelmat kumpuavat lapsuudesta. Lapsen mieli olisi tarvinnut toisenlaisen laukaisualustan kuin mitä Otolla oli. Äiti oli ja on kylmä, hävytön juoppo, isä onneton, vastuuton haahuilija, joka on kadonnut heti pojan synnyttyä. Olemattoman isän pojan ja äitiään pienestä asti hoitamaan joutuneen lapsen osa on kova.

Hämmentäviä sattumuksia

Romaanin tarina liikkuu rytmikkäästi Suomessa ja New Yorkissa henkilöstä ja tapahtumasta toiseen. Ainekset sekoittuvat, törmäykset ravistelevat ja paluun hetket ryydittävät värikästä freskoa. Luonnekuvat ovat osuvia ja ilmaisuvoimaisia, kohtaukset jännitteisiä.

Romaanissa on luontevaa draamallista draivia, tapahtumien eteneminen tarkkavaistoisesti hahmotettu. Dialogi on tarttuvaa, kuin arjen seinästä reväistyä, toden tuntu varmalla kädellä piirretty.

Kirjailijan romanttisesta asenteesta kertoo se, miten tarina voi saada hurjia käänteitä ja synnyttää hämmentäviä yhteensattumia. Liioittelun rajaviiva onkin paikoin tahriintua liki yliastuttujen hyppyjen myötä. Tekijä ei ole jättänyt mitään puolitiehen - paitsi ehkä jotain itse tarinan ryhdin suhteen.

Kompositiossa hehku saa langat välillä käryämään, kiire ja into ovat ajaa ajatuksen kumoon. Hätäisyyden vivahdus lepattaa ajoittain kertomuksen katseessa.

Kaiken kaikkiaan kuumeinen ja näyttävä tarina vetää mukaansa. Teos on siinä määrin onnistunut, tiivistempoinen, yltiöpäisiä yllätyksiä ja taitavaa sanankäyttöä täynnä, että on väärin korostaa vain kepin päähän nostettuja puutteita.

Jussi Wahlgrenin kirjallinen huimapäisyys ja aseistariisuva vilpittömyys voittavat romaanin säröt, eivät ehkä niitä kokonaan paikkaa, mutta asettavat asiat oikeaan järjestykseen. Verevän ja voimakkaan romaanin imu ja sen raakakypsytetty lopputulos käyvät vakuudesta voida odottaa uutta heittäytymistä.

Matti Saurama