Pienkustantamon runopajan säkenet sinkoilevat

Antti Huntuksen runossa pohjalainen maaseutuelämä sykkii mullan- ja kuolemantuoksuisena.

Lapsen näkökulma on keskeinen, mukaanliittyminen tärkeää minän kasvulle. Tumma uskonto taustoittaa ja hallitsee omaan yksivakaaseen tyyliin elämänmenoa.

Runokuvista kasvaa minän henkilökohtaisen sekä häntä ympäröivän maailman rakennus.

Musiikki soinnuttaa säkeitä, koti, suku, kyläläiset ja minälle merkittävät henkilöt ovat keskeisessä asemassa. Ihmisillä ei ole turhia luuloja, ei yliviritettyjä toiveita. Arki ja lähes ennaltamäärätty kohtalo vie ja siihen on tyytyminen. Elon rytmi ja suunta on sekä helpotus että kahle. Ei mitään ihmeellistä, kirjoittaa Huntus. Mennyt merkitsee, vanhuus on arvossaan.

Kritiikki hoitokulttuuria kohtaan silti ja siksi näkyvä Huntus ei välttele puutteista tai kielteisistä pirteistä puhumista ja sanoo asiat tarvittaessa suoraan. Hän ei kuitenkaan ronki tai paljastele ihmisten piirteitä itsetarkoituksellisesti tai kiusallaan.

Runolle onneksi hän ei tee sellaisesta ohjenuoraa.

Kieli kulkee vaivatta ja kommervenkeittä. Hyviä sattumuksia on ripoteltu sinne tänne. Huntuksella on luontainen sananasettamisen taito. Tekijä ei pyri lyyriseen nostatteluun, runoa ohjaa sanottava. Huumori on kuivaa ja lyhytlahkeista, se yskittää mukavasti lukijaa.

Kokoelmassa on ehkä turhankin vahva paikallishenki, eräänlainen yhden näkökulman lähtöloitsu. Mutta se paikantaa mieltä ympäröivän maailman, josta voi avata yhä näkyvämmät omat polut ja josta voi myös ottaa etäisyyttä. Runoilijalla on riittävä ja terveen riippumaton kyky avata sisintään.

Hänen ei tarvitse kosiskella, koristeidyllit eivät kehystä näitä runoja. Työ on herättänyt, tekijän huominen kiinnostaa, suoraanpuhujan äänessä on kipinöinti alkanut. Mikään ei liene vaikeampaa kuin rakentaa koti kotiinsa, on minä oppinut.

Haapala

Satu Haapalan kirjassa on kaksi rinnakkaista linjaa, dokumentoiva ja lyyrinen. Päiväkirjassa seurataan juuri synnyttäneen äidin arkea. Toisen pojan saanut äiti merkitsee tapahtumat, tuntemukset ja ajatukset mahdollisimman autenttisesti ja välittömästi muistiin.

Päiväkirja on lyhyesti toteava eikä se yritäkään olla mitään proosakirjallisuutta. Se on tarkoitettu myöhemmin luettavaksi itselle, lapsille, kanssasisarille ja muille vanhemmille Tietenkin siihen kytkeytyy myös jonkinasteinen terapeuttinen merkitystaso.

Sen rehellisyys herättää asiallisuudessaan luottamusta, mutta ihmeitä se ei ainakaan aiemmin yhden tai useamman lapsen syntymän ja ne seuraavat varhaiskuukaudet kokeneessa herätä.  Mutta avoimuus on aina hyvästä, kun on niinkin herkästä asiasta kuin äitiydestä kyse, siinä päiväkirjan paras anti.

Runot seuraavat tapahtumia ja ennen kaikkea äidin ajatuksia ja tunteita luonnollisesti toiselle tasolle siirrettyinä. Niissä on konkretia ja puhdas tiedostavuus päällimmäisinä, runo on aavistuksen asteella mukana. Haavat ja epätietoisuus eivät tietenkään ole toivottavia, mutta nyt ne pienet (ymmärrän: suuretkin) vaivat ovat kuin siistein lyyrisiin nauhoin paketoituja.

Vaikka runollinen asenne nähtävissä onkin, arki ja järki käskyttää niitä liiaksi. Tyylit ovat luonnosmaisesti esillä ja ne vasta hakevat sijaa ja määrää. Lorut ja laulullisuus käväisevät sivuilla. Kosketusherkkyys on kärsinyt, elämän monikasvoisen ihme on rehellisyydestä huolimatta aika varovaisesti ja taitavan kliinisesti esitelty.

Ajatuksena tämä kaksoisvalaistu teos on onnistunut. Jotkut lukijat se tavoittaa varmasti sattuvastikin. Varsin ja turhan puhtoinen on kuitenkin kirjan ote.  Mutta pääasia toimii. Kirja ajaa ajattelemaan, mitä vastasynnyttäneen äidin kotikuukausina tapahtuu.

Ideaa voisi kehitellä tästä pitemmälle, syvemmälle ja rajojen ulkopuolelle. Siihen tuskin enää tarvitaan uutta lasta, kaunokirjallisuus on oma synnytysprosessinsa.

Terho

Mika Terhon runoilijaminä on rento ja hulvaton, mutta nyt myös aiempaa kontrolloivampi. Menneisyyshän on, etten sanoisi, tuntuva. Kysyttäessä ammatista minä vastaa nyt: Haava. Terho on löytänyt "pienten ilojen" maailmanpankin. On vain hyväksyttävä kartta, kuten runon minä itsestään ja elämästään toteaa.

Minkäänlaista setäilyä tai happanemista runoissa ei kuitenkaan tapaa. Elämä on niin lyhyt, että hädintuskin ehtii omat virheensä tehdä, toteaa valaistunut minä. Ja jotta ei jäisi mitään epäselväksi, hän jatkaa, "miten saisin sädekehän näkymään passikuvassa?"

Minä elää tätä nykyä parisuhteen paratiisissa. Suvereeni sanannielijä ja -sylkijä ei joudu kieltämään menneisyyttään, vaan tekee asian selväksi hehkuttamalla nykyisyyttään. "Olen maksanut jäsenmaksuni ilon kilometritehtaalle."

Rakkaus voittaa aina, toteaa minä. Vaikka tämä lause onkin aika kulahtanut, sen merkitys korostuu Terhon kohdalla. Uusi elämä on auennut. Paluuta on turha haikaille, riittää, että on nurkan takana jotain odottamassa.

Parisuhde on keskeinen kokemuksen lähde, mutta mahtuu Jumalakin kuvaan. Se on "tilipäivä, jolloin saamme… nähdä näkyjä loputtomien nautintojen virrasta". Toinen tekijä rakkauden rinnalla on kauneuden jano. "Mies joka osaa kantaa hetken tulen ikuisen piirtää vastavaloon rintasi pimeän veden." Kauneus on runominälle "todellisuudesta uutettua hunajaa".

Ihmissuhteiden ulkopuolella tai niitä kehystämässä ovat maa, meri, taivas ja metsä. Luonto rajaa, hahmottaa ja kantaa runon kokijan maailmaa. Katkeruus, kauna ja viha ovat saaneet jäädä, niiden hedelmällisyys on todennettu ja vääräksi havaittu.

Mika Terho halaa edelleen tiukasti lyyristä ilmaisua ja runo häntä tuntuu vireessä paljon pitävänkin. "Etsin lausetta, säettä, tai edes yhtä sanaa, jolla lyhentää tätä pöyristyttävää varhaisen keski-iän hotellilaskua."

Ja vaikka kirjalliset happosateet ovatkin ehtyneet, tosikkous on kaukana runon keinovalikoimasta."Luojan kämmenellä elämän paras paikka suojatyöpaikka. Ja sielu: Kenen nielaisu se on?" Ja jotta elämää vielä riittäisi, minä tähtää "hitaasti rakastamaan".

Lehtonen

Asko Lehtonen on modernin runon uskollinen perillinen, runoissa on tuttu henki vuosikymmenten ajalta. Tyyli on varma, tähtihetkiäkin on välkkeeksi asti. Henkilökohtaisuus ja ympäröivä maailma ovat luontevasti toinen toisensa lomassa.

Uskelan tienoo on runojen alueellinen kehys. Toisen läheisyys on taas se henkinen rinki, jonka sisäpuolella ja ympärillä moni runon aihio muotoutuu. Minä näen unia joita sinä kuuntelet, kirjoittaa Lehtonen. Runoissa on luontevasti lyyrinen ääni.

"Joen rannalla heinä on piilo / meille jäi eilisillasta melkein täysi viinipullo / sen suulla istuu lintu / uudelleen ja uudelleen se nousee siivilleen / ja päivä kypsyy."   

Viisaudet istuvat runoon juuri sillä tavalla kuin pitää. Opettajaksi Lahtosesta ei ole, onneksi, runon onneksi. Lapsuus on turhia nostattelematta runon osa. "Matkustin heinäkuorman päällä / kirosin päiviä pieninä palasina." Kasvun säkeet kertovat heräämisestä ja liikahtamisen välttämättömyydestä. Miehekkyys tarkoittaa Lehtosen runossa sitä, että on, muttei ole olevinaan.

Joskus runo haksahtaa teennäiseen realismin palvontaan. Silloin rapisee muualtakin kuin vain ikkunanpielistä. Musiikista kirjoittaminen on niin hankalaa, että soisi (!) sen jäävän usealta tekemättä. Hauskuudessa Lehtosella on usein suupielessään hienoinen hymynkare, siitä pisteet. "Tämä on hieno järvi / siitä nousee nainen."

Osa kokoelman runoista on pienimuotoisia kertomuksen oraita, luonnosmaisia näköiskuvia maailmasta, ihmisistä, kotiseudusta. Runominä saa siitä tukea, maailma tarpeelliset kasvot. Kokemus on kartuttanut tekijälle riittävän tilin, jolta ammentaa katetta.

Runolle rakentuvat sopivan summittaiset paikan koordinaatit, vaikka tekijä olisi miten osoitteeton työnsä äärellä Runoissa on meheviä ja pisteleviä, raapaisevia ja tosia elämänhetkiä. Menetysten ja lähtemisten opit ovat kovaa valuuttaa. Turhat luulo on kilisevää, jonka asiansa oppinut voi heittää tien oheen.

Kaikesta päätelleen tekijä tuntuu viihtyvät rakkaan harrastuksensa parissa. Runot suoltuvat karkealla raspilla hioen ja samalla kertaa kuin itsestään. Rajanveto tekemisen ja syntymisen välillä on jo usein kokonaan häivytetty. Salaviisaus on mukavan näkyväksi kätkettyä. "Ennen olin erilainen / nyt olen samanlainen kuin ennen." Ja jollei asia tullut vielä selväksi, "muistan kun minua odotettiin syntyväksi", kirjoittaa runoilija.
 
Kankaanpää

Katkeruus ei ole se määre, joka Hannu Kankaanpään runoa vie, vaikka niin voisi helposti ajatella. Runoilija on vain niin vaativa ja ehdoton, että mikään summanmutikka tai puolitekoinen ei hänelle riitä. "Mies nousee aamulla / jyrkänteen reunalle / todistamaan olevansa mies. / Kilpaa varjonsa kanssa /  hän varoo horjahtamasta/  hymähdyksen kuoppaan…

Kallio on läsnä / niin kuin meri harmaa / hyppyyn jännittynyt, / poissa valon askelmerkit / aamuyön laiturilta / lyhyt nopea / nyt." Kankaanpää on miehen, isän ja pojan, ihmisolon periksiantamaton tunnustelija.

Runo paljastaa, miten osat vaihtuvat maailmassa, mies on poika, pojasta tulee mies, yhden katto on toisen lattia. Minän muotoutuminen on hidasta ja hahmo työläs kumppani. Kasvun vaikeus ja kiertämättömyys on kohtaamisiin, törmäämisiinkin kirjattu.

Kankaanpää kirjoittaa kuolemasta kuin vain harva osaa. Kun runossa isä on kuollut, poika koskettaa hänen kylmännihkeää otsaansa. Viesti lapsuudesta siihen hetkeen vierii kuin huokoinen kumipallo, jonka poika lapsena kadotti. Poika punnitsee palloa, isän otsaa, muistoa, ja laskee sen kotiin, "niin kuin isä pojan / poika isän luo". Ja kun poika, runon minä, ajaa partaansa, katsoo isä häntä. Samalla oma pieni poika astuu kuvaan.

Tuletko sinäkin katsomaan minua sitten kun ajan partaa? kysyy tämä Sukupolvet, jatkuvuus, maailman laki ohjaavat elämänmenoa ja runoa.

Mitä sitten jää pitkästä ja kokemusrikkaasta jäljelle? Paljosta olin monta mieltä vähästä olin varma, kirjoittaa Kankaanpää. Ja lapsi, siitä kasvu lähtee. Lasta ei voi kasvattaa kuin puuta, se kasvattaa meidät, toteaa tekijä. Älä herätä lasta, hän pyytää, herätä minut.

Kankaanpään aforistinen asenne on karsinut runoista turhan pois. Säkeet ovat tylyt mutta tehokkaat ja sanottavaa täynnä. Jonkinlainen ankaruus on selättää runonkin, mutta onneksi itsekontrolli, lapsi ja perhe-elämän järjestys pelastavat. Leikillekin ja hymylle on sijansa.
 
Kärttyinen minä vastustaa maailman käskyjä viimeiseen saakka. Määrätään jalankulkijoille haittavero ja kypäräpakko, Kankaanpää tuskailee. Niinpä niin, on hyvä, että kaikki eivät alistu tai myötäile. Tarvitaan ääni ja sanat, tarvitaan vastarinta.

Tämänikäisenä miehenä / tulen yhä vanhemmaksi / mutta mitä vanhemmaksi tulen / sitä vähemmän olen sen ikäinen kuin olen, takoo Kankaanpää.  

Kirjassa on myös Kankaanpään Ylelle kirjoittama jouluruno vuodelta 2005, elävästi todentuntuinen, nostalginen ja lapsenhenkinen kertomus.

Matti Saurama
{stars}Antti Huntus: Juuret rikkovat haudat

Satu Haapala: Hengitämme samaa huonetta

Mika Terho: Kunnes taivas tulee esiin

Asko Lehtonen: Joku raapii oveani

Hannu Kankaanpää: Niin kuin isä pojan

Enostone 2007{/stars}