Helena Sihvosta ei pidättele mikään

Halki ilmojen ja läpi harmaan kiven

Mikkeliläinen Helena Sihvonen on tiettävästi ainoa suomalainen vammainen, joka harrastaa tandemhyppyjä laskuvarjolla.
 

Mikkeliläinen Helena Sihvonen loistaa kuin Naantalin aurinko.
- Ihanaa! Seuraavat kaksi viikkoa olen irti maasta, nauraa Sihvonen.
Takana on kymmenes tandemhyppy laskuvarjolla.
Vuonna 2004 Helena Sihvonen oli vierailulla lapsuudenkodissaan  Kiihtelysvaarassa ja seurasi televisiosta ohjelmaa, jossa esiteltiin laskuvarjohyppyä.
- Toi näyttää kivalta, ois kiva kokeilla, sanoi Sihvonen.
- Paraskin siinä, kommentoi äiti, joka ei ollut yhtä innostunut ajatuksesta, sillä tyttärellä on synnynnäinen cp-vamma, neliraajajäykkähalvaus.
Mutta äiti ei tiennyt, että Helena suunnitteli jo ensimmäistä tandemhyppyään.
- Ystäväni laittoi tuolloin minulle tekstiviestin, että kun palaan Mikkeliin, soitetaan Utin Laskuvarjokerhoon, kertoo Sihvonen.
- Palattuani kotiin, soitimme ystäväni kanssa hyppymestari Anssi Horpulle ja kysyimme, onko minun ylipäätään mahdollista hypätä. Keskusteltuamme puhelimessa tovin totesimme, että hypylle ei ole mitään estettä. Ensimmäinen tandemhyppy tapahtui 5. elokuuta 2004.

– On tärkeää pitää kiinni sekä kuntoutustuesta että harrastuksista, silloin sekä mieli että kroppa pysyvät notkeina, sanoo Helena Sihvonen. 

Jyrkkä EI
vanhainkodille

Sihvonen lähti aikanaan Kiihtelysvaarasta Mikkeliin, sillä hän ei hyväksynyt suunnitelmia, joita kunnalla oli hänen varalleen.
- Olin 16-vuotias ja minut meinattiin sijoittaa vanhainkotiin, puuskahtaa Helena.
- Sanoivat, että jos vanhempasi eivät jaksa avustaa, vanhainkoti on paikkasi. Sanoin ei kiitos ja päätin, että lähden vielä tarpeeksi kauas kylältä näyttämään, että minä kyllä pärjään. Halusin näyttää sekä perheelle että sukulaisille, mutta ennen kaikkea vammaisten asioista päättäville.
Vuonna 1990 Sihvonen muutti Mikkeliin palvelutaloon.
- Isä oli muuttamassa minua ja sanoi, että palaisin kahden viikon sisään maitojunalla takaisin. Sitä junaa ei ole vielä näkynyt, virnistää Sihvonen.
Kun Sihvonen oli asunut Mikkelissä kaksi vuotta, kunta meinasi lähettää hänet takaisin Kiihtelysvaaraan, sillä siellä on palvelutalo vanhuksille ja vammaisille.
- Pistin hanttiin. Olisin menettänyt itsenäisyyteni, sanoo Sihvonen.

Harrastuksia
laidasta laitaan

Laskuvarjohypyn lisäksi Sihvonen käy säännöllisesti allasterapiassa sekä fysioterapiassa ja vapaa-aikana vaikeavammaisten uintiryhmässä. Laskuvarjoharrastuksen lisäksi hän myös ratsastaa noin kerran viikossa, käy melomassa satunnaisesti ja laskettelee noin kerran vuodessa. Kaikkeen pystyy, kun on tarpeeksi määrätietoinen.
- Kun aloitin uimisen, minulla oli pelastusliivit ja avustaja joka piti minusta  kiinni koko ajan etten käänny ympäri ja huku. Nykyisin pärjään jo pelkällä juoksuvyöllä ja yksin, kunhan avustaja on kaiken varalta lähellä, kertoo Sihvonen.
Avustaja on tarpeellinen myös silloin, kun Sihvonen harjoittelee sukeltamista tai laskettelee.
- Laskettelua harrastaisin useamminkin, mutta erikoiskelkka jota hallitaan vartalonliikkeillä ja jonka tarvitsen lasketteluharrastukseen on kallis vuokrata yksin ja se ei ole aina saatavilla, kertoo Sihvonen.
- Tarvitsen myös avustajan, joka varmistaa, ettei mitään ikävää satu. Mikkelin Seudun Invalidit ry:n WEP-projektin projektipäällikkö Marko Suhonen on ollut avustajana kanssani laskettelemassa ja hän yleensä myös hommaa kelkan.
- Suomessa taitaa olla vain muutama kelkka, joita voi vuokrata, mutta kun vuokraan kelkan, silloin otetaan kaikki ilo irti, kertoo Sihvonen.

Ikiliikkuja

Sihvonen ei jää paikalleen hetkeksikään, ellei ole ääretön pakko.
- Minulle on tärkeää pitää kiinni kuntoutuksesta ja harrastuksistani, sillä jos jään paikalleni, lihakset lakkaavat pelaamasta ja musta ei kohta ole mihinkään, sanoo Sihvonen.
- Mä olen ikiliikkuja. Teen kotihommatkin kaikki itse kokkausta myöten.
Joskus on käynyt niinkin, ettei avustajaa ole jostain syystä ollut saatavilla, mutta Sihvonen on silloinkin pitänyt kiinni kuntoutusterapiasta.
- Hammasta purren riisun ja puen sitten vaikka tunnin itsekseni allasterapian jälkeen, mutta yhtään kuntoutuskertaa en jätä väliin, vaikka avustaja sairastuisi, sanoo Sihvonen.
- Pyrin olemaan niin omatoiminen kuin suinkin mahdollista, mutta en myöskään epäröi pyytää apua kun sitä todella tarvitsen.

Kävelemään

Vuonna 2007 Helena kokeili jumpparinsa kanssa irtiottoa tuolista ja kokeili rollaattorin kanssa seisoa omilla jaloillaan. Alettiin harjoitella ja 25 vuoden tauon jälkeen Sihvonen käveli.
- Päätin, että koska jalat kantaa sen verran, että pysyn tuen avulla pystyssä, pystyn vielä jossain vaiheessa taas kävelemään, kertoo Sihvonen.
- Ehkä päättäväisyyteni juontaa myös siitä, että vanhempani ovat cp-vammastani huolimatta kohdelleet minua tasavertaisena muiden sisarusteni kanssa. Perheeni tuki on ollut korvaamaton ja kaikilla on alusta lähtien ollut se asenne, että kaikki tekevät - minä omalla tavallani ja se on ympäristön ja yhteiskunnan vain hyväksyttävä. Samalla jääräpäisyydellä mennään eteenpäin yhä.

Ennakkoasenteet
romukoppaan

Helena Sihvonen tekee myös yhteistyötä WEP -projektin kanssa, joka toimii Mikkelin Seudun Invalidit ry:n alaisuudessa. Projektin tavoite on parantaa vaikeavammaisten elämänlaatua.
- Teemme täsmäiskuja WEP -projektin vastuuhenkilön Marko Suhosen kanssa esimerkiksi myymälöihin ja arvioimme sekä annamme palautetta, kuinka vammaiset ja liikuntarajoitteiset on huomioitu ja mitä voisi korjata kautta parantaa, kertoo Sihvonen.
- Paljon on parantunutkin siitä, kun aloitettiin.
Ennakkoasenteet ja ennakkoluulot ovat ne, joista Sihvonen toivoisi, että yhteiskunta ja kaikki ihmiset vihdoin pääsisivät eroon.
- Kävin myös tänä keväänä Pihkapuiston toimintakeskuksessa kertomassa kehitysvammaisille, mitä kaikkea voi harrastaa; esimerkkinä näytin hyppyvideon. Myös matkailualan yrittäjille olen ollut kertomassa, mitä voisi tarjota vammaisille ja liikuntarajoitteisille - esimerkiksi elämyksiä metsässä. Vallalla tuntuu vaan olevan ”Ei vammaisen kans voi mettäs mitään tehdä” -mentaliteetti, sanoo Sihvonen.
- Itse olen käynyt jopa suunnistamassa Kalevankankaalla, niin että kyllä metsässä voi tehdä mitä vaan, kunhan polku ei ole kauheaa risukkoa.

”Hyppäävä
hortonomi”

Sihvonen on jääräpää, joka pistää tuulemaan, mutta ei mikään vikisevä kapinallinen. Raisujen harrastusten lisäksi hänellä on myös yksi ei lainkaan raisu harrastus.
- Kotoa löytyy yli sata kasvia, joita hoitelen. Voit kuvitella, miltä 42 neliön asunnossa näyttää, kun se on tungettu täyteen kaikenlaisia kukkasia. Welcome to the jungle, heläyttää Sihvonen.
Suurin rakkaus, laskuvarjohyppy on kuitenkin se, mitä Helena Sihvonen odottaa joka kerta.
- Kun edellinen hyppy on takana, tulee olo, että heti olisi päästävä uudestaan, nauraa Sihvonen.
- Minun on mahdollista hypätä vain kokeneen hyppymestarin kanssa ja hyppyajankohta sovitaan yleensä niin, että Anssi ehdottaa hänelle sopivia päiviä ja kun yhteinen päivä löytyy, ei kun jännäämään, onko hyppykeli kohdallaan. Samalla tilaan taksin valmiiksi, että olen ajoissa paikalla.
Tandemhyppymestari Anssi Horppu on ollut Sihvosen hyppyparina yhdeksässä hypyssä kymmenestä.
- Tandemhyppymestarilla täytyy olla takanaan useita hyppyjä, koulutusta ja kursseja, ennen kuin tällaisen erikoistapauksen saa ottaa mukaan, kertoo Helena Sihvonen.
- Onneksi on Anssi. Ryhdynkin suunnittelemaan jo seuraavaa hyppyä.


Teksti ja kuvat: Tiina Bolz