Legioonateatterin fiktiviinen lapsisotilas kertoo tavallisesta aikuisesta

Ender menestyy testeissä paremmin kuin ikätoverinsa ja päihittää pian myös vanhemmat lapset, joten hän joutuu vihan ja syrjinnän kohteeksi. On pärjättävä yksin tai hävettävä muiden edessä.

Sotamies Dink Meeker astuu painovoimattomasta tilasta painovoimaiseen, taivuttaa tytön vartalon tuolin muotoiseksi ja istahtaa sievälle takapuolelle. Komentajaksi ylennetty Ender Wiggin istuu tuolille, jonka kaksi muuta tyttöä muodostaa häntä varten omilla kehoillaan.

Dink kertoo käsityksensä maailman tilanteesta. Muut armeijat eivät ole vihollisia. Vihollisia ovat opettajat.

He opettavat kokelaat kilpailemaan keskenään ja pelkäämään toisiaan. He tarkkailevat ja päättävät, ketkä ovat tarpeeksi hyviä. Peli on kaikki kaikessa.

Pelko aiheuttaa vihaa ja viha pelkoa. Dink innostuu aiheestaan. Hän nousee, ottaa muutaman askeleen ja istahtaa taas kauniille istuimelle. Pelin tarkoituksena on vain se, että Kansainvälinen Laivasto pysyisi vallassa, hän sanoo.

Legioonateatterin Ender ei ole kehon käytöstä ja ihonmyötäisistä puvuista huolimatta erityisen eroottinen näytelmä. Se ei johdu siitä, että henkilöt ovat lapsia.

Näyttelijät eivät muutenkaan anna henkilöilleen lapsen piirteitä vaan esiintyvät itsensä ikäisinä. Aihe vaatii emotionaalisten voimien säännöstelyä.

Se näkyy siinäkin, että sekä raain ja että hellin kohtaus esitetään näyttämön laidalla riippuvalla valkokankaalla.

Muuten fyysisyys on kunniassa. Vain harva ammattiteatteri pystyisi näyttämään yhtä hyvää liikuntaa kuin Legioona.

Käsikirjoituksen määräämä painoton tila antaa koreografi Sara Kovamäelle tilaisuuden tehdä uljaita häkellyttäviä kehoasetelmia ja uljaita taistelutansseja. Ne tuovat myös huumoria muuten yllättävän vakavaan näytelmään.

Tavoittamattomia vihollisia

Antti Haikkala on harrastanut monissa aikaisemmissa roolitöissään hienovivahteista ja samalla iloisen röyhkeää ironiaa. Nyt mies on melkoisen vakava.

Se johtuu teemasta dramaturgisesta rakenteesta. Scifi -teksti tuo ihmisten testaamisen ja legitiimiin väkivallan seuraukset esiin ehkä vielä vaikuttavammin kuin realistinen kerronta tekisi.

Vetää vakavaksi muistella, miten ihmisten kilpailuttaminen ja kurinalaistaminen aloitetaan myös normaalissa maanpäällisessä elämässä viimeistään seitsenvuotiaasta.

Enderillä ei ole sellaista vastaosapuolta, jonka pyrkimyksiin voisi iskeä ironialla. Sinänsä häneltä ei puutu vastustajia.

Hän tappelee koulukiusaajien kanssa koulussa ja kurssitovereiden kanssa kursseilla, hän kamppailee veljensä kanssa tietokoneeseen viritetyssä kauhupelissä, ottelee vihollisten kanssa taisteluharjoituksissa, väittelee everstien kanssa koulutuskeskuksessa ja valmistautuu tuhoamaan avaruudessa piileskelevät ötökät.

Ottelut ottavat koville, mutta niissä ei ole kyse osapuolten omien tahtojen yhteenotoista. Jopa koulukiusaaja on jotenkin oman itsensä ulkopuolelta viritetty, sotakoulua johtavasta everstistä puhumattakaan.

Haikkalan haasteellisena työnä on näytellä ulkoa ohjatun oman tahdon paradoksia sillä tavalla, että katsoja tuntee turhautumisen ja turhautumattomuuden rytmit omikseen.

Enderin rooli on teettänyt hyvää työtä myös ohjaajalle ja dramaturgeille. Haikkala on Enderinä näytelmän kaikkien suhteiden solmukohdassa, mutta hän ei varjosta muita. Ohjaaja Antti Mankonen on huolehtinut siitä, että jokainen sivuosan esittäjä pääsee antamaan kaikkensa.

Kahdenlaisia tavallisia ihmisiä

Dramaturgit Jari Hietanen ja Antti Mankonen ovat rakentaneet lahjakkaan lapsisotilaan roolin sellaiseksi, että Haikkala onnistuu olemaan siinä yhdellä kertaa kahdenlaisten tavallisten ihmisten näköiskuva.

Meistä monet vastustavat kilpailun kiihdyttämistä, kaunan levittämistä, kykyjen testaamista ja ihmisten tappamista. Valitettavasti meille käy samalla tavalla kuin kiusaajien kanssa tappelevalle Enderille.

Emme löydä vastahangallemme suuntaa emmekä vihallemme kohdetta. Kiusan aiheuttajia etsiessämme iskemme aina toiseen uhriin, vaikka sitten löisimme itseään pääministeri Matti Lahnasta.

Ja toiseksi, meistä tavallisista ihmisistä monet uskovat vakavissaan siihen, että terrori johtuu terroristien pahuudesta ja kilpailu on siunauksellista. Ideologiaan uskoville käy onneksi usein samalla tavalla kuin ötököiden tuhoamista tahtovalle Enderille. He säilyttävät inhimillisen hyvyytensä.

Miten murhaajakouluun viety ja sitä ennen aivoihin asetetulla monitorilla valvottu ihminen pysyy hyvänä? Arvelemme, että hänen on täytynyt kokea jotakin hyvää. Päättelemme, että sellaista hyvää olisi hyvä saada maailmaan lisää.

Nuorten ihmisten onnistumisia

Legioonateatterissa istuessaan ajattelee aina, että teatteri yleensä ja nuorten harrastajateatteri erityisesti ovat sellaisia asioita, joita olisi hyvä olla olemassa paljon. Legioonassa ohjaajat vaihtuvat, mutta henki säilyy.

Nuorisoa rekrytoidaan näyttelijöiksi joskus isossa rontissa kerrallaan. Nyt lavalla on monta veteraania, mutta myös muutama uusi kasvo. Joku saa taas kokea, että onnistuu sellaisessa hienossa asiassa, jota ei olisi koskaan kuvitellut yrittävänsäkään. Sitä on kaunista katsella.

Muistelen, että olen pitänyt joistakin Legioonan eroottisemmista, humoristisemmista ja hurjemmista esityksistä vielä enemmän kuin Enderistä. Toisaalta ohjaajan taito emotionaalisten ja fyysisten voimien hallinnassa ja sääntelyssä teki vaikutuksen.

Vakavien viritysten kestävyys jännitti, mutta pientäkään tosikkomaisuuden värähdystä ei päässyt ilmoille. Lopussa tuli hyvä olo ja kevyesti voitonriemuinen mieli.

Pertti Julkunen

Legioonateatteri
Ender - kuolleiden puolustaja

Käsikirjoitus: Orson Scott Card
Suomennos: Veikko Rekunen
Dramatisointi: Jari Hietanen ja Antti Mankonen
Ohjaus: Antti Mankonen
Koreografia: Sara Kovamäki
Äänisuunnittelu: Erno Helen ja Marko Vierimaa
Valosuunnittelu: Jenni Horton
Puvustus: Elisa Harvala
Lavastus: Isabel Pathirane ja Viljami Wager
Rooleissa: 18 legioonateatterin näyttelijää
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia