Juhlaviikkojen avajaisvieras esitteli uusia ja vielä uudempia tuulia


Ensimmäisen konserttinsa Temppeliaukion kirkossa orkesteri avasi ranskalaisen Bruno Mantovanin Le sette chiese -teoksella. Sävellys pohjautuu Bolognan Santo Stefanon kirkkorakennuskompleksiin. Seitsemän kirkkoa, Le sette chiese, on aikojen kuluessa supistunut neljän kirkon ryppääksi. Niistä ja erityisesti niiden arkkitehtuurista säveltäjä on hakenut inspiraationsa.
Teoksen musiikillinen rakennus muotoutuu yhdeksästä osasta. Kirkkorakennukset, niiden henki ja historia sekä ympäristö alkavat elää.
Aluksi sävellys vie kuulijan rakennuksia ympäröivän aukion jokapäiväiseen ja omia lakejaan noudattavaan äänimaisemaan. Kirkkoihin siirryttäessä musiikki hakee jylhää korkean ja syvän kokemusta. Huimaava voima tuntuu, mutta ei riko.
Vastakohtana väreilevät kaiunomaiset heijastukset, vuoroin taas kiertävät värikkäät soitinpuheenvuorot. Solistiset ulostulot ovat luontevia, yhteissoitto rikasta puheenpartta.
Kun taivaalliset sotajoukot esittäytyvät, sen huomaa. Mieleen tulee myös torin laidan nuoriso autojensa äänitorvien säätöjä esitellen. Lyömäsoitinten puun ja nahan sointivärit puhuvat omaa kieltään. Niiden ilotulituksena sykkivä räiske on kuin yleisölle tarjottu ikää pidentävä ilmainen sydämentahdistin. Koko teoksen päättää huonekierroksen nauhamainen kuvakavalkadi.
Jäntevää ja
tarkkaa johtamista
Kapellimestari Susanna Mälkki on hionut
johtajataitonsa yhä huolekkaampaan ja hillitympään suuntaan. Jäntevyys
ei ole paljasta terävyyttä, näkemyksellisyys ja käsien jaloliikkeinen
ohjaus kannatteli esitystä sen pienimmätkin yksityiskohdat poimien.
Boulezin
sävellystyyli kumpuaa viime vuosisadan keskeisimmistä uudishankkeista.
Edelleen säveltävä ja kapellimestarina toimiva 84-vuotias Boulez johti
konsertissa teoksensa Dérive 2.
Boulez suorastaan leikittelee
virtuoositaitojensa turvin. Derive 2 on tyylikäs teos. Sen pituus
koettelee kuulijoita näennäisen tapahtumattomuuden vaatiessa erityistä
tarkkaavaisuutta. Teosta hallitsee välähdyksenomainen ohikiitävyys.
Tiheäkudoksinen, mutta läpikuultava teos etenee kuin huomaamatta.
Ulkoinen yksilinjaisuus pettää, teos kätkee sisäänsä kompleksisen,
rikkaan rakenteen.
Vaikka teokseen sisältyy purkauksia,
näyttävät tehokeinot eivät täytä sitä. Kurinalaisuus hallitsee olematta
ankaraa, ailahtelevuudellekin on sijansa. Pinta väreilee ja kulku
etenee terävin ja notkein aallonharjoin. Jaksoja luonnehtii hienonhieno
omailmeisyys, introverttius avautuu lyyrisin ja laulavin ikkunoin.
Tekstuuria ohjaa muuntautumisen ajatus, päällekkäisyys ja peräkkäisyys
kuin soljuvat toistensa lomaan.
Kapellimestarina kellontarkka
Pierre Boulez nostelee partituurista ohjeet ja lähettää ne
salamankirkkaan pallosilmän ohjaamana orkesterille. Turvallinen ja
vaativa johtaja saa apparaattinsa soimaan hienosti hellittämättömään
loppuun asti ilman tyhjiä kohosteita.
Värikkyys
lisääntyy
Finlandia-talon illassa orkesteri esitteli
Boulezin ohella säveltäjät Yann Robinin sekä Luca Francesconin. Robinin
Art of Metal III olisi menestynyt millä tahansa nuorison suosimalla
festivaalilla, sen klassisista piirteistä huolimatta. Sääli, ettei
sille tätä vastaanottavaista kuulijakuntaa konsertissa juurikaan nähty.
Kontrabassoklarinetille
sävelletty teos esitteli metallisuuden merkityksiä. Suukappaletta
myöten metallinen soitin oli tuloksellisella tutkimusmatkalla.
Oikeastaan teos on tilataideteos. Sen rämisevä, riehakas ja hälyinen
tunnelma vie mukaansa. Elektroniikka kierrättää ääniä, kuulija on
soivan materiaalin syleilyssä.
Metallisuus ei estä sävyjen
kirjon laventumista, vilkas ja hektinen teos antaa tilaa myös
seesteisyydelle, jopa taivastelevalle selinmakuulle. Järjestäytynyt
melskeisyys ja säpinä ovat kuitenkin sen leimallisinta antia. Mukavan
tuntuvasti hermojarepivää teosta vei solisti Alain Billardin uskomaton
suoritus.
Luca Francesconin Etymossa pohditaan alkuperän
käsitettä. Musiikin ja kielen suhteet, kielen synty ja lähde ovat
askarruttaneet säveltäjää. Muljahdellen käynnistyvä teos tunnistaa
alkupinnan heräävät värähtelyt. Syvältä huokaava ja pulpahteleva,
suihkiva ja uumenia nuohoava tunnelma vahvistuu. Solistin laulu on
siinä vielä muruina. Sääli vain, että sopraano Barbara Hanniganin
taipuisa ja soinnikas sopraano ei siinä vielä kuulunut F-aukon
nielaistessa foneemit pohjattomaan kitaansa.
Elektroniikka on
teoksessa keskeisessä asemassa. Se kertoo, värittää ja kantaa.
Hahmoltaan selkeässä ja kokonaisessa teoksessa on taloudellista
ajattelua, sävyjen säästeliäs rikkaus korostuu. Susanna Mälkissä on
ihailtavaa herkkyyden ja voiman tasapainoa. Hän odotuttaa levollisena
ja pitelee vallattomintakin menohetkeä hyppysissään mielensä
mukaisesti. Ja kun tarve on, määrätietoinen isku on luja.
Pierre
Boulezin teoksista ensimmäinen, Dialogue de l´ombre double, on
sävelletty sooloklarinetille, jota ympäröi elektroninen kehä. Sähköinen
ääni kiertää soittajaa, ääntä, varjon kaltaisena. Keskittynyt tunnelma
tuo mieleen Beckettin kirjallisen tuotannon hengen, ei vähiten
Watt-romaanin yksinäisen miehen liikkeet. Elohopean valppaudella
väreilevä ilmapiiri käsittelee vieraantumisen ja olemisen ytimeen
suuntaavaa problematiikkaa.
Orkesterin klarinetisti Jérôme Comte osoitti solistiset valmiutensa suvereenisti.
Boulezin
toinen teos …explosante - fixe… on hellittämättömän vilkkauden
läpitunkema, kulkua värittävät sähikäistunnelmat, naarmuina kiitävät
viillot sekä tiheinä väikkyvät säveltremolot. Vilkasta menoa
hillitsevät aprikoivat hetket ja sointujen pilarit. Lasisena välkehtivä
elektroninen taite katkaisee menon. Katko toistuu vielä kerran kolmeen
pääosaan jakautuvassa teoksessa. Kolmen huilun solistiosuus on ilmavan
täyteläinen. Solistit Emmanuelle Ophèle, Sophie Cherrie ja Marion
Ralincourt hoitivat tehtävänsä tyylikkäästi.
Boulez on kaikkea
muuta kuin mahtaileva kapellimestari. Mutta niukkaeleisyys on niin
ladattua, että teokset tulevat hyvin ymmärretyiksi yksityiskohtien
runsautta myöten.
Matti Saurama
Helsingin Juhlaviikot
Ensemble
intercontemporain
Susanna Mälkki, Pierre Boulez
