Runous loitontaa arjen siedettäväksi

Pentti Saaritsan runo vie asiaa eteenpäin. Runo kehottaa rehellisyyteen. Tekijä kirjoittaa, että muistaminen on pahaenteisempää kuin unohtaminen. Nyt lukijakin aktivoituu. Muistamisen lisäksi on muistuttaminen, se on joskus hyvinkin paikallaan. Väite vie poliittisuuteen, mikä on inhottava mutta tarpeellinen huomio.

Saaritsan runoissa muistaminen liittyy myös kuolleisiin. Keskustelut heidän kanssaan kuljettavat ajatuksia, muistuttavat että ne ovat sekä omia että toisten ja lopulta siitä, että ajatukset siirtyvät aina seuraaville. Näin maailma etenee, tarpeellinen tieto ja kokemus rakentavat ja helpottavat elämää.

Runoilija puuttuu poliittiseen itsekin. Tekijä pukee sen vain täysin eri tavoin kuin mielevä edustaja tai autuaan paikallispuudutettu valtuutettu. Ajan kuva on läpi poraavan tosi ja tyly, kirjoittaja asiassaan jopa kiukkuinen.

Vastuu on meidän. Eivät myytit, vaan me puskemme itsemme hengiltä, hän sanoo. Aihe etenee toteamista pidemmälle. Runossa kontrasti sekä etäännyttää että tuo uhkat lähelle. Rypälepommista puhuminen päättyy kevään räjähtämiseen ikkunan takana.

Kuitenkin Saaritsa on ja tunnistaa olevansa sisimmältään runoilija. Hänen runonsa ei ole ohjelma, ei opaskierros kohti oikeaa. Runoilijaa ohjaa ”silkka aikeettomuus”, hän on ”valmis täyttämään sattuman lain,… josta voi seurata mitä tahansa”. Yölaulu, aamulaulu jää päivän sarastaessa hetkeksi lakanalle, ”ilon lastu yön ihmeellisestä verstaasta”

Ei turhia luuloja

Levoton runoilija tarkkailee aktiivisesti, ”olemme keskellä huomaamista”. Hän ottaa vastaan ja ”kirjoittaa pois”. Alttius ja joutilaisuus on optimaalista. ”Ilman näkyvää syytä muuten vain katsoo taakseen ja huomaamattaan näkee kaiken.” Ironinen runoilija on hedelmällisessä tilassa. ”Paluu elämään taas alulla.”

Turhia luuloja ei ole. Vanheneva runoilija toteaa, että ”kaikki on riittänyt tähän umpikujaan, joka on läpikulkua varten”. Hän pohtii, mitä huomattavaa meistä jää ”avaruuteen kiertämään, mikä vapahtava kuvio”. ”Universumi on ajaton, kirjavanaan / tatuointeja ja lävistyksiä, / siinä täysin kaltaisemme, / omaksi kuvaksemme luotu.”

Joskus runon avaa selkeä pysäytyskuva. Ajatus saapuu tapahtumapaikalle. ”Kuutamo metsässä, / vanha öljymaalaus, / ihan tuossa puun takana.” Kaikki tuntuu hetken olevan totta, tekijä kirjoittaa. Mutta samalla jokin katoaa, ”aika, niskuroiva käskyläinen. Se ei tottele mitään nimeä, vaikka se on aina Nyt.”

Tekijä on ilmeisen sinut runonsa kanssa. En hämmenny teistä enää, sanat, hän toteaa. Lyyrinen peruseväs yhtä lailla ohjaa kuin ohjautuu. Jumala(t)kin saa(vat) laskeutua runoon, sillä Bach esti kokijaa tulemasta ateistiksi, vanha kanttori tärveli hyvän yrityksen.

Jumaluus on monibiljoonainen, kuin puhelinluettelo. Pyhät kirja on nekin jaettu yksityisiin ja yrityksiin ja lopulta lakastuneisiin keltaisiin, Saaritsa heittää hauskasti. ”Täällä me yhä odotamme, uskomme, toivomme, jopa rakastamme, numerojärjestyksessä”

Rakkauden ja kiintymyksen, tunnustelun ja lähestymisen hetket Saaritsa muistaa sattuvasti ”Emme me tajunneet, hivelevämme elämän salaisuutta, … sirua ja helmiäistä jota kannoimme sisällämme.” Avatessaan siitä nyt tekijä toteaa, että jokin tunnustus tässä on, mutta siirtää ajatuksen lauseesta ja kirjasta muistiin, johon kaikki kirjattiin.

Kokoelmassa suora, arkinen henkilökohtaisuus saa enemmänkin sijaa, runojen epäonneksi. Viisauttaan tekijä kuitenkin nostaa päällimmäiseksi ”kantavierrettä väkevämmät kirjat, jotka tekivät häipymättömän lävistyksensä”. runonkaan suhteen.

Ja hän tietää, että ei mikään ole niin tyhjää ilmaa kuin suuret vertaukset ja tunnuskuvat… ennustukset ja pyhät kirjoitukset. On olemassa vain ”todellisuus, / joka päivän valo ja painovoima/ vailla armoa tai uhkaa”. ”Vahvasti alustettu” lyyrinen minä elää kodittomuutensa asumuksessa, joka ei ikinä sano minua irti. Se pysyy lähellä, lähempänä kuin ”katulyhdyn luoma varjo”.

Virkeä, vapautunut, viisas

Sarkastinen asenne ei ole Saaritsan runosta kadonnut. Kirpeys tuo kaikenlaiseen ravintoon, runoonkin, herättävän ja kiinnostavan maun. Saaritsa osaa ”erityisesti ihan kaikki”. Itsen tutkailussa kohti tajunnan ydintä ohjaa hakotie tai sitten pelkkä tipotie.

Tottuneesti ja omintakeisesti (omin takein) tekijä torjuu ”röyhkeän ehdotuksen kuolla”. Hän elää täällä, muistutukseksemme ja iloksemme, ”edelleen unen ja hälvenevän levottomuuden ulkoreunaan / kuin vastarakennettuun / rauhan majaan”.

Saaritsa on voimissaan. Kokoelma on virkeä, vapautunut, viisas ja perilyyrinen.

Matti Saurama

Pentti Saaritsa:
Tatuointeja ja lävistyksiä
Runoja
WSOY 2009, 66 s.