Suomen köyhät värikuvina

Se on terävä ja liikuttavan hauska kertomus, joka yhdistää valtatien varren ihmiset televisiossa esiintyviin sankareihin. Suomen pääministeri kohtaa Suomen köyhät.

Moilanen venyttää poliittisen hupailunsa pitkäksi draamaksi, jossa politiikan lisäksi myös perhe-elämä, rakkaus ja seksi saavat osansa. Pääministeri Pekka Suomalainen joutuu konfliktiin vaimonsa ja poikansa kanssa. Poika sanoo, että isä ei tiedä mitään köyhien elämästä. Isä päättää korjata asian. Hän lähtee työttömäksi alkoholistiksi naamioituneena lähiöön.

Tarkoituksena on viettää kuukausi köyhien keskuudessa ja opiskella näin uusia perusteita politiikan tekemiselle.

Ministerikollega Stig Leppävirta arvelee, että sinänsä hullusta ideasta voi ehkä hyvinkin tehdä mainion mainostempun. Vaimo Tuija Suomalainen kysyy, eikö asiaa voisi hoitaa kirjallisesti kotioloissa. Jokin "Suomen köyhät värikuvina" -teos on varmasti olemassa.

Matias Hasu tekee herkkää työtä karnevaalin klassisen asetelman mukaisessa ministerin roolissaan. Valtasuhteet kääntyvät kauniisti nurin, kun tuntematon pääministeri menee lähiön pubiin ja sanoo baarimikolle "Hei homo!".

Hän arvelee puhuttelun kuuluvan niissä piireissä asiaan. Hasun haasteellisena työnä on pitää pöyhkeän poliitikon omaatuntoa näkyvissä.

Antti Salmisen tehtävänä on pitää politiikan moraalittomuus näyttämöllä sosiaali- ja terveysministeri Stig Leppävirran hahmossa. Ensimmäisellä silmäyksellä Salminen tuntuu liioittelevan. Toisella katsannolla paljastuu, että hän esittää nykyisen suomalaisen sisäpolitiikan hengen sellaisena kuin se on. Tunnistamme jotakin aika pahalta tuntuvaa.

Paula Toivonen ja Henri Surakka näyttävät Pekan vaimona ja poikana, miten Legioonan näyttelijät paneutuvat rooleihinsa ja tutkivat niitä. Toivonen löytää stereotypioilla hassuttelevasta osastaan vakavia ihmissuhdedraaman häivähdyksiä ja tuo ne esiin hienovireisesti.

Surakka kasvaa isäänsä kankeasti häpeävästä myöhäismurkusta elämän mieltä kommentoivaksi nuorukaiseksi.

Toivonen tekee hienon työn myös Pubiruusuna. Hänen riipaiseva pubilaulunsa painaa kohtauksen kuulijan mieleen. Ohjaaja Moilanen tuntee karnevaalin kielioppia.

Huumori ja moraali

Moilanen on hyvä ohjaaja. Hän luo lavalle rennon ja hyväntuulisen, legioonateatterimaisesti humoristisen mielialan.

Tunnelma tuntuu bändin ilmeissäkin. Se on kaikkea muuta kuin tasapaksu. Moilasen ensemble ottaa yleisöön harkittuja ja täsmällisiä kontakteja. Terävät ja hyvin ajoitetut repliikin ja eleen yhdistelmät pitävät katsomon väen älyt ja tunteet vireessä "Pekka" on huolellista työtä.

En tiedä, miten Legioonateatterin ohjaajat ovat kouluttautuneet. Moilanen kuuluu veteraaneihin. "Pekasta" huomaa, että ainakin elämänkoulu sekä jatko-opinnot Virpi Koskelan ja Timo Seppälän kanssa vaikuttavat työssä.

Lähiöiden köyhää väkeä käsitellään kauniisti, mutta ei kaunistellusti. Hullutteleva ja samalla sydämellinen asenne koskee oikeastaan poliitikkojakin. Ei Moilanen heille kiltti ole, mutta jotenkin suopea kuitenkin. "Pekka" ei ole pelkästään hyväntuulinen, vaan myöskin hyväntahtoinen näytelmä.

Pekka Suomalainen ei ole kone eikä zombie eikä muunkaanlainen pääministeri Matti Vanhasen kuva. Hän on omalla tavallaan vastuuntuntoinen ja inhimillinen ihminen. Mutta politiikka on sanamukaisesti vastuutonta toimintaa.

"Pekka" näyttää taas kerran, miten politiikan journalismi ei kysy koskaan politiikan perusteluja. Jos joku yrittää vastata kysymättä niin se keskeyttää. Legioonateatterin esittämä moraalinen kysymys kuuluu: miten ihmeessä tämä oikein on mahdollista?

Legioonateatteri tuo näyttämölle asioita, jotka me kyllä tiedämme, mutta joita emme ymmärrä. Se lyö kysymyksiin omakohtaisen kannanoton ja oman taiteellisen työn leiman.

Teatteri ja politiikka

Legioonateatteri on toiminut perustamisestaan lähtien poliittisesti, eli yhteisestä elämästä vastuuta ottavasti. Nyt avoin poliittisuus on palannut nuorten ihmisten tekemään teatteriin laajalti.

Politiikan paluusta puhuttaessa on melkein pakko muistella menneitä vuosikymmeniä. Jostakin syystä haluamme muistaa niiden aikojen poliittisen teatterin vielä huonommaksi kuin se olikaan.

Mutta niin tai näin, nykyinen poliittinen teatteri on parempaa kuin entinen. Syy on selvä. Se näkyy hyvin Legioonateatterin uudessa komediassa.

"Pekka" on hassunkurisen suorasukaisesti poliittinen näytelmä. Se ei ainoastaan esitä kovia kysymyksiä vaan näyttää myös noin ohimennen, että hyvien poliittisten vastausten latominenkin on teatterissa ihan paikallaan. Mutta tästä huolimatta "Pekka" on ensin teatteria ja vasta sitten politiikkaa.

Politiikka ei pääse käyttämään hyväkseen näyttämötaidetta. Se joka antaa voimaa ja uskallusta ja hyvää mieltä ei ole politiikka vaan teatteri. Teatterilla on poliittista voimaa silloin, kun se osaa pitää kiinni tästä järjestyksestä.

Pertti Julkunen

Legioonateatteri
Jani Moilanen: Pekka – sisäpoliittinen musiikkihupailu

Ohjaus: Jani Moilanen – Lavastus: Työryhmä Puvustus: Hely Piirto ja työryhmä – Valosuunnittelu: Heikki Häkkinen ja Riina Kuusisto – Livekuvaus: Henri Surakka – Rooleissa: Silja Eriksson Matias Hasu Tomi Isoviita Anu Leiramo, Emilia Mäkinen, Hely Piirto, Antti Salminen, Henri Surakka, Paula Toivonen