Kaikilla mantereilla

Niin pitikin olla. Uudet linjaukset on arvioitava ensin omissa porukoissa, ennen kuin niillä tavoitellaan laajempia yleisöjä.

Paperittomaan esitystapaan siirtynyt puheenjohtaja onnistui linjaamaan suunnan tulevaan. Sosialidemokratialla on kysyntää tilanteessa, jossa kova oikeistolainen politiikka on ajautunut umpikujaan ja saattanut koko maailman syvään kriisiin.

Urpilainen määritteli kokoavaksi arvopuolueeksi jo aiemminkin luonnehtimansa SDP:n keskeisimmäksi arvoksi tasa-arvon, ja välineeksi sen edistämiseen demokratian.

Tasa-arvoon tiivistyy sosialidemokraattinen arvomaailma, vaikka yhtä hyvin voi jatkossakin puhua oikeudenmukaisuudesta, vapaudesta ja suvaisevaisuudesta. Jos solidaarisuus kuulostaa vanhanaikaiselta, sen voi korvata vaikka globaalilla yhteisöllisyydellä.

Tasa-arvon ulottuvuuksia Urpilainen avasi erittelemällä turvaverkkojen, lähtökohtien ja sukupolvien välistä tasa-arvoa.

Urpilainen haluaa Suomesta punavihreän, ekososiaalisen yhteiskunnan. Uskoakseni Urpilainen käyttää vihreyttä siinä merkityksessä kuin kansainvälisessä keskustelussa on yleistynyt; tarkoittamaan ympäristön kannalta kestävää politiikkaa.

Esimerkiksi pohjoisamerikkalaisessa politiikassa, jossa vihreillä puolueilla ei ole oikein minkäänlaista roolia, vihreän käsite on saanut sellaisen sisällön. Tuskin hän puhuu siitä reaalivihreydestä, jonka jokainen suomalaista kuntapolitiikkaa seuraava tietää tarkoittavan ympäristön kannalta vahingollisia ratkaisuja.

Aikamme kriisit ovat maailmanlaajuisia. Puhutaanpa talouskriisistä, ympäristökriisistä, eriarvoistumiskriisistä tai väestön ikääntymisen tuomista ongelmista, tarvitaan globaalia toimintaa ja maailmanlaajuisia ratkaisuja. Vain sosialidemokratialla on poliittista voimaa kaikilla mantereilla ja lähes kaikkialla maailmassa. Toista yhtä kansainvälistä poliittista liikettä ei ole.

Siksi sosialidemokratialla on erityinen vastuu ratkaisujen löytämisessä.

Tähänkään asti yhtä sosialidemokraattia ei ole yhdistänyt toiseen saman maan kansalaisuus, yhteinen kieli tai kuuluminen tiettyyn ammatti- tai eturyhmään, yhteiskuntaluokkaan sen enempää kuin ikä, sukupuoli, ihonväri tai vaikkapa varallisuus.

Yhdistävä tekijä on aina ollut yhteinen arvopohja. Siksi erilaiset ihmiset voivat toimia samassa liikkeessä.

Uusi SDP rakentaa vision siitä, millaiseksi haluamme Suomea kehittää. Se on tulevaisuuspuolueen tehtävä, ja avoimen kansalaispuolueen kautta jokaisella yhteisen arvomaailman jakavalla on mahdollisuus siihen osallistua.

Oman tulevaisuuslinjauksensa keskiöön Urpilainen nosti suomalaisen työn, jonka menestyseväiksi hänellä oli kolmen L:n paketti: luottamus, luovuus ja luonto.

Hyvinvointi-Suomi on tähänkin asti perustunut luottamukseen, esimerkiksi työn kilpailukykykriisiin vastaaminen edellyttää Sivistys-Suomea eli luovuutta, Ympäristö-Suomi voidaan tiivistää luonnoksi.

Näistä palikoista Suomesta rakentuu Urpilaisen ohjelmassa vuoteen 2020 mennessä luottamusyhteiskunta, jonka ”ällät” luovat talouskasvua, työpaikkoja ja hyvinvointia.

Ensi vuosikymmenen talouskasvu perustuu Urpilaisen mukaan ympäristö- ja ilmastoteknologian kehittämiselle, jossa työllisyys- ja ilmastotavoitteet yhdistyvät. Ympäristöteknologian kehitys voi synnyttää Eurooppaan jopa kymmenen miljoonaa uutta työpaikkaa 2010-luvulla.

Urpilaisen melkein tunnin kestänyt esitys oli eittämättä puheenjohtajapäivien kohokohta. Muutenkin tilaisuus osoittautui tarpeelliseksi. Sille on jo luvattu jatkoa.

Verrattuna puoluekokouksiin, tulevaisuusfoorumeihin tai muihin sosialidemokraattien joukkotilaisuuksiin puheenjohtajapäivät olivat osallistujien ikärakenteen osalta silmiinpistävä poikkeus. Vetreät kuusikymppiset olivat enemmistönä. Esimerkiksi puoluekokouksissa nuorten osuus on selvästi suurempi ja osallistujien ikähajonta laajempi.

Ovatko puolueosastojen puheenjohtajien tehtävät todella niin raskaita, että vain eläkeläisillä on aikaa ja mahdollisuus niiden hoitamiseen? Vai eivätkö tehtävät kiinnosta työikäisiä? Puoluetoiminnassa heitä ja nuoriakin on kuitenkin paljon. Miksi juuri puheenjohtajiksi valikoituu eläkeläisiä?

Autoilu alennuksessa

Autoilun kustannukset ovat alentuneet, muun muassa polttoainehintojen halventumisen myötä. Dieselin litrahinta on selvästi alle euron, kun melko hiljattain oltiin 1,2 euron tasolla. Lisäksi itse autojen hinnat ovat laskeneet.

Tekniikan Maailman 7/2009 laskelman mukaan vuoden keskinettopalkalla sai kymmenen vuotta sitten ostettua pikkuautoksi luokiteltavan Toyota Yariksen. Nyt keskinettopalkalla irtoaa Toyotan iso perheauto Avensis.

Osasyynsä autohintojen alennukseen on jo pitkään jatkuneella autoveron laskusuunnalla, jolla Suomi lähestyy muiden EU-maiden keskitasoa. Aivan viime kuukausina autojen alehinnoitteluun on toki vaikuttanut myös autoteollisuuden yleinen alennustila.

Selvitystenkin mukaan veroale on kuitenkin alentanut hintoja. Viimeisin muutos autoveroon astui voimaan huhtikuun alusta. Siinä muuttui lähinnä veron laskutapa, ei määrä, joten se ei hintoihin vaikuta.

Autoveropäätöksillä on oikeasti onnistuttu alentamaan autojen hintaa, koska ne on tehty ennalta ilmoittamatta ja alaa varoittamatta. Valtiovarainministereillä ei ole ollut tapana ilmoittaa autoveron alennuksista autokaupalle ennakkoon.

Maahantuojat ja automyyjät eivät ole ehtineet korottaa hintoja veron alentumisen edellä, joten hyöty on valunut kuluttajille saakka.

Miksiköhän samalla tavalla ei voitu toimia ruoan arvonlisäveron alentamisessa? Saattaa olla, että ruokakaupoissa hinnat alentuvat juuri sinä päivänä, kun veromuutos astuu voimaan.

Uusikin hintataso jää kuitenkin selvästi kalliimmaksi kuin se oli hallituksen ilmoittaessa päätöksestään alentaa ruokaveroa. Miksi piti varmistaa, että hyödyn korjaavat kauppa ja elinterviketeollisuus?

Jo nyt on nähtävissä, että samalla tavalla käy ravintolahinnoille, kun ravintolaruoan alv:n alentuminen on alan yrityksillä hyvissä ajoin tiedossa.