Puhdas vesi ja Wahlroosin oppi

Henrik Ibsenin (1828-1906) "Kansanvihollinen" (1882) tapahtuu Norjassa, tuossa tuhansien kristallinkirkkaiden vuoripurojen maassa.

Tamperelainen Legioonateatteri huomasi, että näytelmä ei voisi olla ajankohtaisempi ja teki siitä Nokian reunamailla vallitseviin tuntoihin uljaasti paneutuvan tulkinnan. Asialla ovat ohjaaja Timo Seppälä ja työttömien nuorten muodostama Legioonateatterin 3. työpaja.

Naurun viisaus

Seppälä on sovittanut Ibsenin tekstiä voimakkaasti. Hän on karakterisoinut päähenkilöä antamalla hänelle koomisesti käsiteltyjä aviollisia ongelmia ja paikankohtaistaistanut näytelmää kirjoittamalla siihen elävää suomalaista kansanomaista viisautta.

Anna Alkiomaa tekee kauniin työn hauskan hienovireisesti eroottisena rouva Elin Stockmannina. Alkiomaassa on herkkyyttä ja ymmärtäväisyyttä. Kansanomaisuus kaikuu varsinkin Tuomas Turusen esittämänappiukko Morten Kiilin repliikeissä. Viisaus vilahtelee hänen näyttelijänhahmossaan muutenkin.

Tuoreiden harrastajanäyttelijöiden replikointi ei voi olla täydellistä. Mutta tunnelma on rento ja vapautunut, joten ensemble onnistuu tyrmistyttävän hyvin. Seppälä on suorastaan ovela ohjaaja. Innostuneiden nuorten näyttelijöiden lausumien repliikkien tunnetilat ja tarkoitukset ovat joskus liiankin ilmeisiä. Ohjaaja kääntää asian pelkäksi plussaksi.

Suorat ja raikkaat sutaisut herättävät katsomon huumorintajun. Hauskuus ei pääse hiipumaan eikä replikointi luutumaan, sillä väliin vedetään raisun surrealistisia tanssikohtauksia.

Legioonan lavalla nähdään taas kerran, miten monitaitoisiksi ihmiset paljastuvat, kun luottavat itseensä. Mieliala kasvaa vivahteikkaan sydämelliseksi. Ihmiset nauravat äkkiä tulevan loppupokkauksen jälkeenkin. Näin käy, vaikka asia on vakava.

Ainoa moraali

Korkea valkokangas virittää eron Ibsenin maailman ja meidän maailmamme välille. Kansanviholliseksi leimattu Stockmann kohtaa järjestelmän kasvotusten. Me näemme valtionvarainministeri Jyrki Kataisen ja finanssipeluri Björn Wahlroosin vain katosta riippuvassa mediassa.

Kaikki nauravat katsomossa, kun Katainen vilahtaa. Välittämistä ei ulkoisteta. Wahlroosia katsotaan vaivautuneemmin. Ainoa moraali on toimia niin tehokkaasti ja osakkeenomistajien kannalta kannattavasti kuin mahdollista.

Maininta Nokian kaupungin juomaveden likaantumisesta muistuttaa etovalla tavalla, miten turvatonta elämää me pakostikin joudumme elämään. Mutta Nokian tapaus oli vahinko, eikä myöskään appiukko Kiil saastuttanut kylpylän vettä varta vasten tahallaan Ibsenin näytelmässä.

Wahlroosin oppi takaa, että pahempaa on tulossa. Tiedämme, että juomakelpoinen vesi vähenee maapallolla nopeasti. Siitä tulee vielä hyvä keinottelun kohde. Muutaman miljoonan ihmisen tappaminen janoon on silloin varmasti osakkeenomistajien kannalta kannattavaa.

Wahlroosin oppi on realismia ja sen vastustaminen on haihattelua. Jokainen pienikin myönnytys haihattelulle nostaa veroja! Jos haihattelu saa jatkua, niin se paljastuu koko yhteiskuntaa uhkaavaksi kansan vihollisuudeksi. Siinä tiivistelmä Ibsenin ja Legioonan havainnoista.

Legioonateatteri sanoo omaa työskentelytapaansa näyttämällä, että maailma ei ole niin häpeällinen paikka kuin vaikuttaa.

Kansa ja tohtori

Ibsen ottaa tohtori Stockmanninsa kautta esiin vapauden ja orjamielen suhteen. Stockmann tulee poliittisen taistelun tuoksinassa siihen tulokseen, että kansan pahin vihollinen on kansa itse. Etuja koskevat laskelmat, halpa miellyttämisen halu ja realismi vallitsevat siellä, missä kansan asioita hoidetaan. Itseään Stockmann pitää vapaana ja uljaana miehenä.

Hän saa voimansa yksinäisyydestä ja uskaltaa sanoa suuren sanan.

Ibsen asettaa näytelmänsä ohjaajille suuren kysymyksen siitä, miten tohtoriin ja kansaan pitäisi suhtautua. Seppälä vastaa Stockmannia koskevaan kysymykseen hauskasti ja hieman ontuvasti.

Stockmann ei ole järkevä kansantribuuni, mutta ei mikään yli-ihmis-hörhökään. Joni Laaksosen vahvasti tyylitellen esittämää päähenkilöä voi pitää tärähtäneenä narsistina ja hassahtaneesti omahyväisenä ihmisenä. Seppälä inhimillistää suuren sankarin ja sankarillistaa höpsön ihmisen.

Kauniin ratkaisun tehoa vähentää se, että ohjaaja ei kerro tarkasti, mihin kysymykseen hän vastaa. Seppälä on jättänyt pois ne Ibsenin repliikit, joissa vapaan tahdon ja kataismaisen mielevyyden suhde kaikkein osoittelevimmin asetetaan. Laaksonen pelleilee ilman motiivia. Se tuntuu hieman hämmentävältä.

Kansan kanssa Seppälällä sen sijaan ei ole mitään hätää. Hänen sovituksensa Ibsenin tylystä tarinasta kyllä kertoo, miten voitot aina yksityistetään ja tappiot sosialisoidaan.

Valkokankaalta tuijottavan keinottelija Wahlroosin virnotus on toisella tavalla ja toisesta syystä omahyväinen kuin Laaksosen ilme. Näytelmän rakenne siis sanoo, että Ibsenin Stockmann taitaa valitettavasti olla oikeassa: kataiset ja wahlroosit pysyvät vallassa ja rahoissa meidän ansiostamme.

Mutta samalla Legioonan Kansanvihollinen on mahtavan optimistinen näytelmä. Legioonan lavalla näyttelevistä nuorista ihmisistä näkyy, miten mielekkään elämän mahdollisuus pannaan toimeen.

Pertti Julkunen

Legioonateatteri, Tampere
Henrik Ibsen:
Kansanvihollinen
Sovitus ja ohjaus: Timo Seppälä – Koreografia: Ruut Nieminen – Puvustus ja lavastus: Työryhmä
Valot: Jenni Horton ja Heikki Häkkinen
Rooleissa: Joni Laaksonen, Anna Alkiomaa, Juha Heikkinen, Mari Laine, Hanna  Niskanen, Pasi Nurmela, Timo Ristimäki, Piritta Saarela, Tuomas Turunen Jussi Uusimaa, Marianna Vilkman, Saara Virrankari; muusikot Juha "Jusba" Heikkinen, Pasi Nurmela, Tuomas Turunen