Iloinen lähikontakti elämän kamaluuteen

Tamperelainen Legioonateatteri otti viime syyskuussa uudet näyttelijät. Ilmaisupainotteisen työpajan nuoret päättivät vuoden alussa, että on parasta hylätä valmiit tekstit ja kirjoittaa oma näytelmä Eteinen valmistui reilun kolmen kuukauden työn jälkeen Marko Vartian, Heidi Ruotsalaisen ja Jani Moilasen ohjaamana.

Teoksesta on sanottava heti alkuun, että se on uskomattoman hyvää työtä. ”Harrastajamaisuudesta” sanan huonossa merkityksessä ei näy näyttelijäntyössä merkkejä. Legioonan veteraanien ohjaus on hyväsydämistä ja varmaotteista työtä. Työryhmän tekemä käsikirjoitus on runollista, problemaattista ja muutenkin elävää tekstiä.

Kalman
elämä

Alussa on kuollut mies, joka makaa ostarin lattialla. Hänen nimensä on Kalma.

Kalma on eräänlainen Dostojevskin Idiootti. Hän on koehenkilö, jonka avulla kysytään, onko hyvän ihmisen olemassaolo mahdollista. Kalma kiikkuu dostojevskiläiseeen tyyliin aina asioiden kynnyksellä, eteiseen astumaisillaan. Tampereen Hyvä Ihminen on vielä ajelehtivampi, avoimempi ja viattomampi kuin pietarilainen esikuvansa ja heittää pitempää lenkkiä kuin tämä.

Kalma kulkee itsenäisen Suomen historian läpi. Hän aloittaa matkansa punaorpona, tai tarkemmin sanoen oikeastaan viinaorpona, joutuu huutolaispojaksi, käy kiertokoulun, tutustuu kieltolain ajan pontikanryystäjiin, tapaa jatkosodan käpykaartilaisena neuvostoliittolaisen käpykaartilaistytön, rakastuu ja joutuu surusta mielisairaalaan, vapautuu runoilemalla, kokeilee hippielämää, liittyy taistolaisiin ja osallistuu 80-luvun kulutusjuhliin.

Legioonan Suomen historia ei tuo uusia dokumentoituja nyansseja menneisyyttä koskeviin käsityksiimme. Näemme tahallisesti kliseisen karikatyyrien sarjan, jonka Kalman kuoleman jälkeen syntyneet ihmiset ovat piirtäneet hassuttelumielessä Pilakuvien jono on jumalattoman hauska, mutta sen poljennossa on kipeästi järkyttäviä kulmia.

Käpypartisaanin
laulu

Kalma elää näyttämön ajassa noin 70 vuotta, joten häntä esittämään tarvitaan kaksi näyttelijää. Mari Raimaa on nuori ja Riku Puntalo vanha Kalma.

Raimaa on avoin ja herkkä, katsojaa satuttava näyttelijä. Hänen tunnetyössään on hyvän ammattilaisen otteita. Puntalo pääsee vanhuuden antaman epäselvyyden suojassa vähän helpommalla. Hän näyttelee kauniin niukkaeleisesti avoimen runoilijan sulkeutumista.

Anniina Väisänen tekee käpypartisaanina runollista kokovartalotyötä. Muut sivuosat ovat vahvoiksi karikatyyreiksi tyyliteltyjä. Jyrki Ihalainen on perusteellisesti naurattava Mannerheim, jonka äänessä räsähtää suurmiehemme aidosti surkimusmainen ääni.

Sumeilematon
tyylitaju

Eteinen on joustava teksti, jossa rooleja on voitu kirjoittaa näyttelijöiden tarpeita varten. Ohjaajat ovat valinneet tekstin tulkinnan lajityypit sillä tavalla, että kovakaan liioittelu ei pilaa asioita. Mylläkkää ei tarvitse hillitä hirveästi, mutta tyylitajun harjoittelu on samalla mahdollista.

Tyylitaju pitää. Eteinen on sumeilemattoman vauhdikas ja kamalan hauska näytelmä hyvän ihmisen alakuloisesta elämästä. Samalla se on vakavan avomielinen mietintö siitä, miten hyvälle ihmiselle luultavasti tässä maailmassa käy ja miten hänen kohtaloonsa pitäisi suhtautua. Historian sattumusten parodiaparaati huomauttaa (melko) vakavissaan, että menneisyyksiä ryhmittelemällä me luomme nykyisyyttä.

Eteinen panee ruikuttamatta merkille, miten suorassa kosketuksessa puistattavaan pahuuteen monet ihmiset nykyään elävät. Viina ja perheväkivalta levittävät kauhun tuskaa onnettoman maan yli. Sotiemme kauhut eivät olleet sen kummempia.

Hyvän työn
arvoitus

Legioonateatteri on tehnyt aina sielukasta ja ruumiikasta työtä. Eteisessä se on palaamassa parhaisiin perinteisiinsä valitsemalla klassikoiden asemesta taas oman tekstin. Fyysisyys, karnevaali ja lähikontakti ovat tulkinnassa kunniassaan.

Eteinen herättää kysymyksiä. Miten Legioona opettaa ensikertalaisille teatterin taitoja niin monipuolisesti ja saa heidät käyttämään niitä niin innostuneesti ja paneutuneesti? Miten teatterin henki pujahtaa uusiin näyttelijöihin?

Legioonalla on hyviä ohjaajia, se on selvä. Heidän työmenetelmiään voi vain arvailla. Asenne elämään ja näyttelijöihin sen sijaan näkyy näyttämöllä.

Elämän kamaluutta ja ihmisten halpamaisuutta ei väistetä lavalla vähääkään, mutta kurjuuteen ei myöskään takerruta. Maailman pahuuteen otetaan levollinen ja lopulta huvittunutkin kanta, mikä ei tarkoita pienintäkään vähättelyä tai epäasiallisuutta. Maailma jyrää, Legioona jyrää kevyesti takaisin!

Ensikertalaisten ensi-iltaan mennessä ei voinut millään uskoa, että näyttelijöiden työ olisi näin hyvää. On lievästi sanoen kaunista katsella, miten itseluottamuksensa ja lahjakkuutensa löytäneet ihmiset toimivat. Onnistumisen onni tuntuu katsomossa.

Pertti Julkunen

{stars}Legioonateatteri, Tampere
Eteinen
Käsikirjoitus: Jyrki Ihalainen, Tomi Isoviita, Heidi Ruotsalainen, Saara Vaheristo ja työryhmä –  Ohjaus: Jani Moilanen, Heidi Ruotsalainen ja Marko Vartia – Valot: Jenni Horton, Riina Kuusisto ja Antti Lipponen – Äänet: Samuel Halkola – Rooleissa: Silja Eriksson, Elisa Harvala, Jyrki Ihalainen, Ilmo Tomi Isoviita, Emilia Mäkinen,
Hely Piirto, Riku Puntalo, Mari Raimaa, Saara Vaheristo, Annina Väisänen{/stars}