Tampereen kihlakunnan Hedda Gabler

Teatteri Siperian uudessa kantaesityksessä on paljon huumoria ja valitettavasti myös monta vitsiä. Aiheena on nuoren avioliiton ongelmallisuus. Näyttelijöitä on kaksi.

Telakalta vieraileva Piia Soikkeli on Niina ja Siperian perustajiin kuuluva Huttunen on Antti. Niina pompottelee Anttia pahassa parisuhdepelissä. Finlaysonin kekseliäästi käytetty tehdassali luo tapahtumille hauskaa taustamielialaa.

Sisukasta siperialaisuutta

Tilaratkaisuissaan Siperia tekee välttämättömyydestä luksusta. Se näyttelee Puuvillasalissa yksikertaisesti siksi, että ei ole vielä onnistunut löytämään mistään kunnollista teatteritilaa.

Nyt tilapääsali on pantu osallistumaan näytelmän humoristiseen toimeliaisuuteen. Pieni näyttämö on salin keskellä.

Kun aviovuodetta tarvitaan, se työnnetään sinne touhukkaasti. Vankan ruokapöydän riuska Huttunen lennättää paikalle niin että pamahtaa. Näkyvyyttä haittaava pylväs toimii lavastuksen osana. Antti teippaa siihen vaimonsa. Kun vangittu Niina vaipuu haaveisiin, niin pylvään päähän syttyy valo.

Huomaan jossakin vaiheessa, että näytelmän perheen keittiö on olkapääni takana. Huttunen syö siellä suuren lohkareen raakaa sipulia. Hän syö myös kissan kuivamuonaa ja muutaman sivun puhelinluettelosta.

Tämä on tamperelaisen teatterin ahmintahistorian suurin hetki heti sen jälkeen, kun nuori Markku Toivanen söi puoli kiloa voita. Siitä on aikaa jo yli 20 vuotta.

Katsomon tuolirivit on järjestetty neliöön näyttämön ympärille. Jokainen katsoja näkee näin ollen koko ajan kolme neljäsosaa yleisöstä. Valpas nauru ja sydämellinen sympatia vallitsevat. Täydessä katsomossa istuu harvinaisen paljon nuoria miehiä. Näytelmä saa heidät silloin tällöin syviin mietteisiin.

Sydämellistä trauman availua

Esitys on älyttömän hauska. Minua mietityttää, onko parisuhdeväkivallan käsitteleminen tällä tavalla oikein sopivaa. Vastaus kuuluu, että kyllä on, ehdottomasti.

Hulluttelu tekee asiasta koskettavan ja mietityttävän. Parisuhteen ongelmia aiheutetaan ja ratkotaan varmaankin usein Antin ja Niinan käyttämillä taktiikoilla. Huttusen ja Soikkelin esittämät tunteet ja asenteet sen sijaan ovat tahallisesti kaukana tavallisesta riitelyrealismista.

Ongelman ja tunnelman välimatka herättää miettimään, minkälaisilla asenteilla ja minkälaisissa mielialoissa parisuhdetragediat sitten itse asiassa syntyvät ja tapahtuvat.

Miettimistä riittää. Katsoja ei halua uskoa, että kunnollinen ihminen voi sortua toisen fyysisen koskemattomuuden loukkaamiseen. Huttusen Antti väittää väkivahvasti, että niin alituisesti tapahtuu.

Jukka Toivosen käsikirjoitus tarjoaa katsojalle mahdollisuuksia monenlaisiin parisuhdeongelmien tulkintoihin. Antti laittaa Niinan ruumisarkkumukaelmaan, jota Niina on askarrellut ikään kuin taideterapiaksi itselleen. Niina saa muistella siinä lapsuutensa traumoja.

Katsoja voi tehdä pitkiä spekulaatioita siitä, mistä parisuhteiden pilaamisen käsittämätön halu voisi olla peräisin. Vastausta tuskin löytyy, mutta selvää on, että kauan sitten tapahtunutkin julmuus tuottaa aina uutta julmuutta.

Mutta Siperian uutuus antaa katsojalle myös mahdollisuuden jättää psykologiset mietinnöt silleen ja antautua metkalle teatterielämykselle. Kaksi harvinaisen sielukasta humoristia takaavat sen, että ihmisen mielen liikkeiden katsominen on äimistyttävää sellaisenaan, ilman sen kummempia jälkipuheita.

Huojentamatonta huumoria

”Ainakin tapahtuu jotakin” on kuin varta vasten Soikkelille kirjoitettu näytelmä. Niinan julma manipulatiivisuus paljastuu pieninä välähdyksinä ja vähän suurempina lipsahduksina. Ilkeyden tuntu kasaantuu asteittain. Soikkelille ominainen elimellinen ironisuus tuntuu tavallista monimielisemmältä. Se melkeinpä pelottaa pikkuisen.

Huttunen näyttää monisävyisesti, miten Antti horjuu hämmentyneen epätoivon ja hyvää tarkoittavan järkevyyden rajalla. Huttusen humoristinen tapa tehdä oma itsreflektio näkyväksi tuntuu nytkin hauskalta. Itsearviossa ei ole mitään hienostelevaa. Huttusen ote on päinvastoin ronski, suora ja sumeilematon.

Pienellä näyttämöneliöllä tehdään yllättäviä temppuja ja väännetään vauhdikkaita vitsejä. Onneksi näytelmä ei jää niiden varaan. Myös hienoa huumoria on aistittavissa. Soikkeli ja Huttunen luovat replikointiinsa vahvan spontaanisuuden illuusion.

Huumoria syntyy jo siitä, että mielen ilmaukset vilahtavat esiin varoittamatta.

Huumori on viritetty tällä kerralla sellaiseksi, että se ei kevennä mitään vaan vie päinvastoin sisälle sellaisiin raskaisiin asioihin, jotka tosikkomainen käsittely pitäisi ummessa. Hyvä ammattitekniikka ei varmaankaan yksin riitä hyvien huumoriviritysten tekemiseen.

Siperiasta ajattelee mielellään, että sen tekemisten takana on omaa olemista ihmettelevää ja ymmärtävää taiteellista kunnianhimoa.

Pertti Julkunen

Teatteri Siperia, Finlaysonin Puuvillasali
Jukka Toivonen: Ainakin tapahtuu jotain

Ohjaus: Antti Mikkola – Valo- ja äänisuunnittelu: Saija Raskulla – Lavastus: Työryhmä ja Tuomo Dahlman – Näyttelijät: Tuukka Huttunen Piia Soikkeli